Oman rivitalopihan puutarhoinnin lopullisesti muuttama kukkatykkääjä koittaa hahmottaa, miten kaikin tavoin voi olla puutarhaihminen ilman omaa pihaa. Pohdiskelut ja hassuttelut kulkevat kaiken maailman puutarha-, kukka- ja betonikujilla. Ajatuksella Joskus vielä...


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Prahan pinkit kukat ja värisevät sielut

Hellurei! Pääsiäinen meni, ja Prahasta kulkeutuivat mm. nuo Myyrä-munat Tampereelle. Kulkeuduin jo itse takaisinkin. Pahoittelen hiljaista jaksoa. Aika se vain on sellainen vekkuli, että varsinkin kun on ihanaa, se kiitää kuin kuula flipperissä! Onneksi voi aina tarttua ainakin joka toiseen, toistaan seuraavaan hetkeen, ja nautiskella, ihmetellä ja hyristellä. Niin olen tehnyt täällä Prahassa.

Kevät tuli tänne jo maaliskuussa, vaikka vielä ei ole helteistä juuri nautittu, muutamaa kahenkympin päivää lukuunottamatta. Kirsikkapuut kukkivat, suurelta osin ovat jo sataneet vaaleanpunaisena lumena maahan. Olihan se kukkivuus ainutlaatuisen ihanaa kokea, ihan arkensa keskelläkin. Kuin kaikki maailman pinkki kauneus ja hentous olisi juuri siinä oksassa, joka kasvojen edessä tuulessa värisi. Ympärillä leijui romantiikan usva, pariskunnat suutelivat penkeillä ja puiden alla, ja kyllä, rakkauttahan värisevä sielu huutaa näin keväisin muutenkin.



Kirsikoiden vanavedessä pulpahtelivat valloilleen magnoliat. Pidän niistä enemmän nuppuina, niinkuin monista muistakin kukista. Magnolia on sen verran pompöösi, että muhun vetoaa enemmän pienuudessaan vaatimattomat kirsikan-ja omenankukat.


Petrin hillin laakso on täynnä hedelmäpuita, joten aina ei tiedä, onko kyseessä omena vai päärynä.



Nuo ylläolevat kuvat ovat maaliskuun loppupuolelta, nyt elellään jo istutuksiakin.


Tämän päivän tilanne vaatisi akuuttia päivitystä, eli läheiseen ihanaan, lähiöni metsäiseen järvipuistoon on pikimmiten mentävä tiirailemaan luonnon tila. Koti-Suomessa se oli pääsiäisenä tällainen: rakas Näsijärvi, ja sukkelaan sulavat jäät. Joten: vartokaa vaan, pian se on kevät päällä teilläkin!

Koti-Suomen pääsiäispöytääni hedelmänsä luovutti limepuu.


Ens kerralla voisin kuvittaa hieman Prahan hautausmaita, ne ovat niin kauniita muratin peittämiä siimeksiä kätkien mitä kauneimpia veistoksia ja tarinoita, eritoten juutalaiset hautausmaat. Siihen mennessä olen ehtinyt tsekata Franz Kafkan haudankin. Viikko takaperin olin kuleskelemassa eräällä sielujen leposijalla, aurinkoisena sunnuntai-iltana, ja aloin tiirailla horisonttiin, että mitäsmitäs, aivan kuin rautaportti olisi kiinni... Kiinnihän se, kello oli reilusti yli ajan, ja mä olin suurin piirtein vasta avannut eväsvoileivät!:) Onneksi miekkonen vartoi sen verran, että lukkoon portti helähti selkäni takaa. Sinne olisin jäänyt yöksi, minä ja 2 miljoonaa hiljaista. Tuo lukema on minulle kerrottu.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuun mukulat, ja hauki


Siis onko kevään kukkia ollut aina jo tammikuussa? Tuon narsissin nappasin Lidlistä jo pari viikkoa sitten. En niinkään kukkien takia, nyt on niille liian aikaista, vaan herkän vihreyden takia. Ihana, maltillinen vihjaus vihreästä ja multaisesta maasta. Kuten todettua, mulla ei ole kiire kevääseen, varsinkaan suomalaiseen, koska tänä vuonna vietän kevään Prahassa! :) Ikävähän mun saattaa hetkittäin tulla, mutta uskon, että energiaa menee vähän muuhunkin. Niinku kaiken uuden haisteluun, maisteluun, pällistelyyn ja hölpöttämiseen!

Myös tämä tulppaaniruukku on pöydälläni, hauskoja noi sipulimukulat!


Ystävä toi myös tosi nätin valkoisen krookusruukun. Meillä on Tampereella yksi kiva kauppa, jossa tehdään kauniita pukettejakin, joten en ole vielä malttanut poistaa kääreitä.


Tässä myös asiaankuulumaton hauki. Sen toi eräs mies verkoiltaan tällä viikolla. Muhun iskevää kosiskelua! Heh. Uskon vakaasti siihen, että hauki on luotu haukipullia varten (ei esimerkiksi ihmisten varpaista uimavedessä nappaamista varten). Pullat on niin hyvii!


torstai 19. tammikuuta 2017

Hulluna hallamailla - ei nyt viä kevättä ootella!


Ihmiset tuntuvat jo hihkuvan keväästä, vaikka on vasta tammikuu! Älkää nyt vaan missatko lumisia kauneuksia, elämää se talvikin on, eikä pöllömpää! :) Olen ainakin itse nautiskellut heilumisesta hulluna hallamailla. Kuten luistellen iltamyöhään. Tässä minä ja mun uskollinen jäätanssipartnerini.


Ja tässä kuva parvekkeeltani viime marraskuulta. Että ei ne krassin kukkimisetkaan kovin kaukana takanapäin ole.


Nyt pakkasella ei paljon tule nokkaa parvekkeelle laitettua, mutta kesältä jääneet koristeet siellä killuvat säiden karaisemina. Kakkumuotti olikin tällainen.


Näsijärven jäällekin olen päässyt, ja edellisen jutun kaltaisiin lumimetsiin vaeltelemaan.


Mutta! Hiihtäminen on vielä tältä talvelta aloittamatta, monot odottavat eteisessä. Huudatin tässä Tuiskun Antin uutta "Mä hiihdän" -biisiä (se on niin huippu!), ja mielikuvaharjoittelin hiihtoreittiä Niihaman majalle. Koitin ajoittaa "... ja-ja-ja-ja-ja-ja-jaksaa-jaksaa"-n mäkiin, ja ennen majaa todennäköisesti miettisin, että: "Jos nyt jaksan viel tän yhden mää-en yli, onks sen jälkeen uusii mää-kii..." ja sitten perillä, että... Pkele, se on hiihdettävä takasikkin. (edellinen virke minun, ei Antti Tuiskun)

Ymmärrän, että puutarhaihmisiä kutittelee jo kasvun vieno kuiskinta, varsinkin kun valo alkaa lisääntyä. Mutta eikös se ole niin, että sekä kasvit että me ihmiset tarvitaan se suvantovaihekin, kun energia kulkee tasaisen varmasti. Ja kotiin voi hakea tulppaaneja! Tai vaiks nyt ruusuja.



sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Eräs spessu talvinen päivä


Välillä aina tuntuu, että voisin lentää. Kun elämä liidättää yllättäen, ja juuri sopivassa kohtaa tulee vastaan seikkailu.

Lähdin pienelle lähimatkalle seuraavaan suurempaan kaupunkiin alaspäin mentäessä. Kaupunkiin liittyy jotain sydänalaa kivistävää, ja samalla suloista. No, menin vähän kuin salaiselle hyvästijättömatkalle, vähän kuin vain itelleni (Ett: Ny lähtee!), joka oli siis retkeily kansallispuistossa. Käveleskelin puistoa kohden rantoja pitkin, nautiskelin mitä ihanimmasta talvisäästä ja kuuntelin musiikkia kuulokkeista. 



Rannassa kasvoi osmankäämiä, piti sitten ottaa kavereille playback-kuva sellanen mikrofonina, ku niin hyvät biisit soi korvissa! Kännykkäni pimeni kylmästä metsään päästyäni, suurin piirtein tässä kohtaa.


Samoissa kohdissa otin pari kesää aiemmin tämän kuvan. Sisäänkäynti satumetsään.


No, perillä ylhäällä huomasin, että näkötorni ei ollutkaan auki. Siinä hieman miettiessäni minulle huikki pirtsakka punapää, joka kaivoi koiriaan autosta, että etsinkö jotain. Hetken juteltuamme hän tarjoutui viemään minut kuulemma varsin hyvin tornin korvaavalle näköalatasanteelle. Annoin hänen ilomielin esitellä paikkoja, kertoilla, vaikka olin siellä joskus pistäytynytkin. Kännyni oli kerännyt sen verran lämpöö, että ehdin napata nämä. Upeeta oli, kansallismaisema talvikuorruttein.




Kännykkä pimeni taas, ja ystävällinen seuralaiseni tarjoutui ottamaan omalla kännyllään kuvan minusta ja koiristaan. Lisäksi hän tarjoutui kyyditsemään minut alas, jos vain kuljen sitä ennen koirulenkin kanssaan. Niin sitä mentiin poluilla iki-ihanassa lumimetsässä, ja ennätettiin jutuissa jo molempien syntymiin ja elämiin, hän oli hieman minua vanhempi, musiikkinaisii. Satunnaiset voimasanansa ja ilosta sirrittävät silmänsä olivat niin... kotoisia! Vei minut myös pieneen tuijametsikköön, johon käytiin kuin sisäänsä imaisevaan majaan. Satavuotista istutusta, mutta löydetty vasta aika hiljattain. Pitkospuiden alla kulki jäinen puro, ja jopa solisi osassa matkaa. Lapinkoirat kulkivat mukana lumipallukoita turkkiinsa keräten, supikoiranvärinen oli varsinainen vauveli, toinen vanhempi taivalsi omaa latuaan jäljessämme. Puisto oli yllättävänkin autio, joten vastaan ei tullut juuri ketään. Uudelta tuttavuudeltani salaa pudotin mukanani tuoman, muovitetun, anonyymin viestilappusen (se oli se hyvästely) puron poimuun. Nää on näitä mun psykologisia kikkojani... :)

Kävimme lammen jäällä ja pienellä puumajalla. Pois lähtiessämme autossa puhuimme jo miehistä ja rakkaudesta. Kaksi sinkkua, vaan ei miehetöntä :). Sain vielä sightseeingin lähitienoilla, mm. laamatilalla, ja sitten jäin kylpylälle minttukaakaolle. Sain kännyyni perästä kuvat minusta ja koirista, ja paikalliset ravintolavinkit, ja seuralupauksen viinilasilliselle, jos osun taas kulmille.

Retkeni loppui katulyhtyjen katveeseen asemalle. 


Kotona katsoin netistä (kerran stalkkeri, aina stalkkeri, heh), että hän on jazzlaulaja. Se mun osmankäämilauleskelu matkalla metsään täytyi olla siis etiäinen (sehän oli free jazzia)!

maanantai 26. joulukuuta 2016

Jouluyö nro 2



Ehkä vielä juuri ennätän toivottaa kaikille hyvää joulua! Ikkunasta näkyy ruohoa, mutta sisällä ja sydämessä on punaista, blingblingiä ja rauhaa. Nautitaan loppuun asti!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kusaman kurpitsat


Palataan taas kurpitsoihin, noihin elämänilon molluskoihin. Syyslomailin Helsingin taidemuseossa Yayoi Kusaman In Infinity -näyttelyssä. Ihan mahtava ja mykistävä ja laulattava! Interaktiivinen. Kusama on 87-vuotias japanilainen naistaiteilija, joka on, USA:ssa viettämiensä vuosien jälkeen, asunut jo 40 vuotta psykiatrisessa sairaalassa. Hänen luovuutensa ja rajaton mielikuvituksensa on tuottanut niin mielen kauhukuvia kuin mahtavan hulluja, värikkäitä ja pilkukkaita teoksia, joita myydään maailmalla miljoonahintaan. Yksi hänen loputtomista inspiraationlähteistään on kurpitsat! Ja näin kauniisti hän niistä filosofoi, HAMin näyttely kertoi seinällään.



Tässä luukusta kurkittavassa (ja kuvattavassa) peilisalissa kurpitsat jatkuivat äärettömiin. 


Ja tähän kurpitsaan pääsi sisälle.


Kusama on tehnyt yhteistyötä muotijätti Louis Vuittonin kanssa pilkullisten laukkujen tiimoilta. Kampanja lanseerasi Kusaman näköis- ja kokoisnuket, joista yksi oli esillä näyttelyssäkin. Tässä tuo rohkea nainen on.


Kannattaa katsoa dokumentti Areenasta! Lopuksi kävin vielä laittamassa oman täpläni Häivytyshuone-teokseen. Taiteilija on halunnut, että täplät ovat kävijöiden laittamana kaaoksessa: äärettömästi toistuvia erivärisiä täpliä sikinsokin maailmassa.


tiistai 18. lokakuuta 2016

Syksyn satoilakointia


Mitäs syksyyn? Se on niin pitkällä, että jotkut asiat ovat jo vanhentuneet, kuten kantarellireissuni, joten jääkööt ne kuvin läpikäymättä. Mutta kurpitsat ja suppilovahverot ovat ajankohtaisia, pyöräytin mm. suppis-salamipiirakan.


Kurpitsamaan kakarat ovat hauskoja, on soikeaa, rehevänpyöreää, päärynänpitkulaista ja lituskaa. You know, kurpitsat ja ihmiset, kukin omanlaisensa... Tykkään tutkiskella niitä, mutta en kanniskella. Enkä kokkailla niistä juurikaan mitään, sillä jo pelkkä pilkkominen (kirveellä?) on riskialtista minunkaltaiselleni. Yksi huippuhyvä itämainen myskikurpitsasosekeitto on cv:ssäni, mutta siinäpä se. Jos minä, kaikki- ja suurruokainen, jotain olen syömishistoriassani hieman karsastanut, se on etikkakurpitsakuutiosalaatti kouluruokailussa, josta on muuten vain hyvää sanottavaa. Edes tilliliha ei traumatisoinut.


Muita mieltä aina lämmittäviä syksyn muotoja ovat kastanjat. Ihania tiikkisiä kiviä, joita siis vain vien kotiin ja hypistelen. Kunhan ensin vain saan ne alas puusta. Täti koukkii pitkällä kepillä keskustan puiston puuta, ja nelivuotias katsoo työnjohtajana vierestä ja neuvoo. Ja sitten ihastellaan yhdessä löytöjä kuorien sisällä, ja ihan niitä kuoriakin.



Torilla tapaa myös ihkauusia tuttavuuksia, kuten nämä Indigo rose -kirsikkatomaatit.


Noita pyöreitä muotoja rikkomaan voisi läväyttää vaikka nämä valkoisina hehkuvat palsternakat.


Viime päivinä on torille ilmestynyt myös talvisatoa: villavihannekset.


Muuten, oletteko huomanneet: nyt saa jo läpättävin sydämin polttaa kynttilöitä! Ihanaisen Omyoga-joogakoulun lyhtyjen kera tuikkuja ja lämmintä valoa syksyynne!

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Syksystä juopunut kylänluuta


Olen moneen otteeseen napsinut kuvia kotitorin tarjonnasta ja atmösfääristä, ja sitten antanut niiden "mennä vanhaksi". Mutta nyt kehiin: kuvia viikonlopulta! Pakko sanoa, että toi ylläoleva kuva on kyllä ihana, siinä on kaikkea, jopa vielä mansikoitakin. Katson sitä sitten aina talvella, kun hytisen vieraalla maalla kaukana koti-ikävässä. 

Tärisin ilosta torilla lauantaina, hieman kipakasta tuulestakin kyllä. Elämä vaan on niin ihanaa, ja juurikin syksyllä. Ja silloin on parasta pysähtyä kattelemaan ja haistelemaan sitä. Niin tein.




Tänä vuonna olen urautunut sienestämisessä. Mulla on pari vakipaikkaa, jotka käyn tsekkaamassa. Saalis ei ole kaksinen, mutta kun usein käy, jotain saa. Sitten torilla... tää sienestäjän märkä päiväuni vetää kyllä pohjat.


Nyt näkyi jo suppiksiakin, ja mustatorvisientä. Kristalliomena oli jännä, maistoin. Maistui kurkulle.


Kotiin läksi puolukoita, kukkia, yrtti-iiso ja parit piparminttupuskat. Yrtti-iiso oli vain pakko ostaa, vaikka maatahan se kaipaisi, monivuotinen, ei parveketta. Lehdet maistui lakulle, ja veikkonen kuulemma kiihottaa perhosia.


Piparminttu ois paras kuivattaa heti kun poimitaan, mutta tässä nämä nyt vielä lepäsivät hetken maljakossa tuoksutusta levittämässä.

 

Tiivistetysti: kantsii mennä ulos, ja juopua syksyviboista, niin mä teen!