Oman rivitalopihan puutarhoinnin lopullisesti muuttama kukkatykkääjä koittaa hahmottaa, miten kaikin tavoin voi olla puutarhaihminen ilman omaa pihaa. Pohdiskelut ja hassuttelut kulkevat kaiken maailman puutarha-, kukka- ja betonikujilla. Ajatuksella Joskus vielä...


keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Joulua kohti

Joku sanoi muutama päivä sitten, että Ei kai se vielä joulu ole. Onhan se! Aika ennen jouluaattoa on Se Juttu. Silloin mm. kuljetaan fiilistelemässä turuilla ja toreilla, kotona ja...





... muilla mailla.



 Touhutaan kotona, ja kuunnellaan jouluradioo, kunnes... ei enää kuunnella.










Ihanaista joulua kaikille! Toivottaa

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Hallaa ja hömpsyjä

Nyt on taas se hetki ajassa, kun luonto on pysähtynyt, ja tyynenä ja hiljaisena odottaa talven tuloa. Tässä kohtaa vuotta on hyvällä tavalla melankoliaa. Värejäkin on, mutta ne ovat ihan erilaisia kuin valon ja äänien aikaan: punainenkin on ihan viilee.



Tääkin on nyt ihan viileetä! Juuri pakkasen kautta kohti kurkkua menossa oman maan kirsikkanalifka. Siitä ei tullut punakkaa, vaan ruskeaa, mut eiks se oo ku brandya... Maistuu samalta kuin mielikuvieni Kirsberry. Muistan lapsuudesta, kun setä keräsi niitä pieniä kultapikareita. Siinäpä vasta oiva harrastus; joku kai joutui ne pullot tyhjäksikin kulautella... Ehkäpä voisin huljutella rusinoita tuossa ja laittaa joulukakkuun.


Viime viikolla luonani yöpyi pieni kaveri, jonka ihana pellavapää näyttää aamuisin tältä. Pus!


perjantai 7. marraskuuta 2014

Ensilumi Tampereella

En malta olla laittamatta tiedotusta, kun on niin ihanaa. Ensilumi. En oikein saanut nukuttuakaan, kun olin niin täpinöissä. Ja aamulla menin heti potkiin.


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Oli synkkä ja myrskyinen...

Mutta pyhäinpäivänä hautuumaalla oli kaunista ja levollista.



Odotan jo lunta. Mutta sadetta saan. Tälle tuoreelle kirpparilöydölleni olisi tarvetta, jos se ei olisi lastenmallia. Löytö sarjassamme mitä-mä-tällä-teen, mutta kun kuulin myyjämummolta sen olevan hänen lapsuudestaan ja eurolla läks, niin...

Tässä meille pimeiden katujen tallaajille tuulahdus kesän muistoista, ei-kovin-kaukaa-sitten, John ja kukat "kampauspöydälläni".


torstai 30. lokakuuta 2014

Hirmuisen hauska Halloween

Yleisön pyynnöstä järkkäsin toistamiseen halloweenjuhlat siskontytölle 11-vuotiaine kavereineen, nyt viikon etuajassa, jotta kaikki pääsivät mukaan. Kehittelin jännitysleikkejä ja kaivoin kaameusreseptejä netistä, muistissani viimevuotiset vetonaulat: silmämunien etsimiset, taputuspiilot, tekokäsien heittelyt jne.. Valmisteluihin sain lainalapsilta apua. Tarkoituksena oli saada tarpeeksi aikaan mahd-paljon itse näpräämällä.


Oli kivaa värkätä, kauhu inspiroi. Ketäpä ei kiehtoisi hiipivät draculat, nummilla ulvovat ihmissudet, riipivät huudot ja narahdukset pimeässä. Mua ainakin, yhä! Lapsena isä osti pyynnöstä mm. Noidan käsikirjan, josta sitten joskus myöhemmin katselin telkusta valistusta, että ihan kauheaa "vääränpalvontaa" on se. Heh, mä en tainnut sitten hiffata pointtia. Toinen, joka kotikirjahyllystä kului käsissä lapsena, oli Uskomatonta mutta totta:  lattiaan ilmestyneet kasvot, Viiltäjä-Jack, Torinon käärinliina, Loch Nessin hirviö ja muut stoorit.

Tässä juhliemme pöydäntäytettä, voitte vaikka etsiä inspiraatiota ensi viikonlopulle.






Ilahduttavaa oli taas eritoten se, miten innolla lapset halusivat ihan perinteisesti leikkiä. Leikkitätihän on aina valmiina, opastin Karkkia-ja-kepposta, Murhaajaa yms. Lapset kehittelivät itse eteenpäin. Ja vaikka sukupolvet vaihtuvat, Totuus-vai-tehtävä ei näemmä unohdu. Kauhutunneli oli hitti: vähän jouluvaloja räpsimään, kauhuäänet huutamaan tabletilta, umpikuja nuolineen, luuranko pimeimpään kohtaan, hämähäkki kattoon roikkumaan, jätesäkkiseiniä, seittiä ja tekokäsiä (jauhoilla täytettyjä kertakäyttöhanskoja) pohjalle, avot! Tunnelissa oli vähän pimeää kuvata...


Jälkimainingeissa sitten mietin, että kuka ton kauhutunnelin purkaa mun makuuhuoneesta! Ja että lähteekö nää irti, liimasin paperiliimalla lamppuuni naamoja, kun tuli kiire...


Seuraavana päivänä sain kuulla, että lapset olivat niin tykänneet, että nyt pitäisi heti pitää samalle porukalle pikkujoulujuhlat! Luulenpa, että erikoistun vain näihin halloweeneihin... Tämänkertaiset viritelmät purettuani lähdin ulkoiluttamaan uusia ystäviäni.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Melukylän talviomenoita ja naakkaparvia


Koitti perjantai-ilta. Nostin viinilasin huulille ja aloin omenachutneyn tekoon. Työkaveri toi perinteiseen tapaansa muovikassillisen talviomenoita. Eivät siis ole tässä vaiheessa vielä kypsiä, mutta niistä tulee kelpo hilloa ja torttua. Joten tein omenachutneya. Olen tehnyt tätä aiemminkin, hyvää on. Tykkään, että omenat ovat osaksi sattumiakin, joten laitan osan sekaan vasta myöhemmin. Menee paitsi intialaisen ruoan, niin lihan ja kanan kanssa. Resepti taitaa olla Kotiliedestä. Teen yleensä tuplat ja lisään kanelitangon.



Sitten joskus kun mulla on kuisti, niin käärin talviomenat silkkipaperiin, asettelen puulaatikkoon ja syksyn edetessä talvea kohti kuistille leviää ihana omenantuoksu ja joulun alla papereita sitten availlaan ja ... Toi oli niin Melukylän jouluu!

Sain kesän alussa työkaverilta sitruunapuun alun. Tällainen se on nyt, hieno! Varsin terhakas, vaikka vähällä hoidolla.


Jos hyvin käy, niin eläkkeelle lähtiessä (nythän saa olla töissäkin hieman pidempään, jee...) onnistun kenties taivuttamaan itseni sitruunapuuni alle. Vaatii säännöllistä liikuntaa tietysti. Luoja tosin eläkkeeltä varjelkoon, sen verran koville otti jo tämä hiljattainen tasalukuikääntyminenkin. Hedelmiähän voi puskea pieneenkin sitruunapuuhun, eikö, joten ensi keväänä katselen jo sillä silmällä...

Naakat kerääntyvät kovasti yhteen just nyt, osa varmaan muuttaa, osa talvehtii täällä. Niitä on valtavasti juuri omassa kaupunginosassani keskustan kupeessa. Iltaisin kadulla kulkiessa täytyy ihan pysähtyä ihastelemaan niiden valtavien parvien äkkinäisiä liikkeitä iltataivasta vasten. Kaupunkimaisema on monesti kaunis tässä vanhojen kivitalojen, 50-60-luvun kerrostalojen ja puistojen kujilla, naakat on piste iin päälle. Naakkahan on älykäs lintu, pariuskollinenkin, sen hoksaamisista on tehty jos jonkinmoista tutkimusta. Naakka viihtyy cityssa, mutta se ei olemassaolollaan kummemmin patsastele, jossain piilossa ne ovat katoilla tms., kunnes porukan liideri kutsuu, lehahdus vaan käy ja taivas on mustanaan. Kiva otus, vaikka haittaakin kuulemma aiheuttaa (kuten kaverin savupiipussa oleskellessaan).


sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Vielä on sieniä jäljellä...


Käytin lauantain ohjattuun sieniretkeen (eiks sellasiin ohjaaja käy etukäteen tsekkaas parhaat apajat...?). Retki oli Lasten-kanssa-sieneen, mutta lainalapseni estyi (eiks sienestys olekaan kaikkien varhaisteinien lempipuuhaa...?). Paikka kurssilla oli, joten menin sitten aikuisena ihan yksin, ja lainasin muiden lapsia. Äitit ja isit naureskelivat, että Kiva kun viittit tulla kuitenkin lapsiperheiden kanssa... Säälistä pääsin myös muiden eväille. 

Laajensin taas sienitietämystäni ja -tatsiani. Limanuljaska (ihan syötäväkin, vaikka kuulemma oudonmakuinen) on sikasiisti! Sen tunnistaa liman lisäksi keltaisesta varrentyvestä. Limaa on ihan oikeasti, ja sitten se nyljetään, lähtee ihan nätsysti.



Karvarouskujen lisäksi kelpuutin nyt myös haaparouskuja.


Yksi tyttö äiteineen löysi aika harvinaisen, ja kuulemma todella hyvänmakuisen, nokirouskun. Kaunis, ihan suklainen!

 

Sattui niin, että samaan aikaan samassa paikassa oli sieniyhdistyksen retki, joten sienihifistelijöitä piisasi. Oman retkemme päätteeksi sai kuunnella yhdistyksen sienikalifien jutusteluja. He olivat kulkeneet edellämme (grr..) ja tyhjänneet koko yhden metsänlaidan pingispöydälle. Ihan mahtavaa, miten siitä vain sitten setä nosti sienen kerrallaan kasasta, ja nimi ja ominaisuudet tulivat viipymättä.


 
Heidän retkensä harvinaisin löytö oli kuulemma ehdottomasti tämä, tuppikärpässieni, Amanita magnivolvata, myrkyllinen, mutta sillä ei tuntunut tietäjämiehelle olevan arvoa laskevaa vaikutusta.


Retkenvetäjä myös totesi, että suppilovahveroille hän ei antaisi yhtään sienten syömäarvoa luokittelevaa tähteä. Sikurirousku taas oli herran syöntisuosikki. Pöydän ympärillä oli muutenkin legendaarista porukkaa, kuuntelin silmät pyöreinä, mitä kaikkia vähemmän myrkyllisiä kärpässieniä kukin faffa ja muffa kehuskeli toisilleen maistaneensa milläkin tavalla keitettynä. Miksi... Sienestyksestäkin saa extremelajin, ihmisen lajiominaisuus kai, puskea rajoja. Lapset, älkää ikinä kokeilko. Joku oli löytänyt japanilaisten intohimoa, männyntuoksuvalmuskaa.


Kotimatkalla poikkesin viel metsään, ja löysin ison herkkutatin, ja muutaman ruskotatin (oon melko varma tunnistamisesta, oon niin pro :)), ja pistin ne pannulle ja leivän päälle kotona, ja oon yhä elossa.


Olen huomannut, että (ei yllätä sinänsä...) puhti uhkaa loppua mulla yleensä tässä vaiheessa. Etsimiseen ja tutkimiseen riittää intoa, mutta kun pitäisi alkaa työstää sieniä, niin ne ei enää näytäkään niin houkuttelevilta. No, sain sentäs rouskut suolaantumaan, ja tatit pannulle, mut piiskata piti.


Herkkutatit alkaa kuulemma olla nyt förbi. Mut mä haluisinkin jo niitä rahvaan suppiloita...

Loppuun vielä asiaankuulumaton uudelle vuosikymmenelle siirtyneen gangstatervehdys. Teinien seurassa joutuu opetteleen kielen... Näin monta vuotta, yök.