Oman rivitalopihan puutarhoinnin lopullisesti muuttama kukkatykkääjä koittaa hahmottaa, miten kaikin tavoin voi olla puutarhaihminen ilman omaa pihaa. Pohdiskelut ja hassuttelut kulkevat kaiken maailman puutarha-, kukka- ja betonikujilla. Ajatuksella Joskus vielä...


maanantai 22. helmikuuta 2016

Keitokset kohdillaan

Katselin viikonloppuna flunssatoreissani kokitar Camilla Plumia SVT:ltä (eli Yle Femmalta), mä sit tykkään hänest'! Ylelläkin joskus vilahtaa tämä hieman homssuinen, rehevä tanskalaisrouva, joka häärii maatilallaan sen näköisenä, että käy varmasti omakätisesti nappaamassa kalkkunankin tarhasta, vääntää niskat nurin ja pilkkoo paljain käsin pataan (ks. kuva). Tiluksilla pyörii jos jonkinmoista renkiä, apupoikaa ja naispalkollistakin, mutta pomosta ei ole epäselvyyttä. Siitä kyllä on, onko joku heistä miehensä, ainakin näkyvät pääsevän aina lopuksi valmiiden patojen ääreen. Camilla ei paljon ehdi hymyillä, mutta rennolla maailmanmatkaajan otteella keittelee ja jutustelee ihania juttui suitsait.

Camillalla valmistui papuruokia, ja punainen linssikeitos (dhal) oli juuri sitä, mitä mun kärisevät keuhkoputket huusi sisäänsä! Joten tekaisin omanmoisen chilisen linssikeiton kaikilla intialaisilla mausteilla. Ja leipasin oheen naan-leipiä. Ihanaa talviruokaa.


Toinen hiljattain vaikutuksen tehnyt kokki on Tatu Tirkkonen, 6 vuotta, joka juttelee K-kaupan uusimmassa Ruokalehdessä ruokafilosofioitaan, jotka passaa elämään yleensäkin.


Niin, mites se menikään, ei se päämäärä, vaan se matka... Ja tääkin on niin totta, leipomisessa ja elämässä:


Ja jos aamu ei ole ihan kohdallaan, on koko loppupäivä aikaa tasotella sillä puuhalla, joka tekee onnelliseksi.

torstai 18. helmikuuta 2016

Pinkillä on väliä



Päivänä viikonloppuisena pääsin lainalasten kanssa mäkeen. Saatoin itse siis keskittyä lähinnä lapsen hinaamiseen mäen päälle ja kiekumiseen (yleensä en kyl ees tajuu, miks aikusten pitää nii kauheesti ylisuojelevasti häiriköidä ja huudella...): "Pois alta, kun muut lapset tulee!", "Varo puuta!" No joo, kai niis on oma pointtinsa.

Ensin piti tosin selvittää, miksi 7-vuotias ei haluakaan laskea mäkeä, ja selittää, että on ihan ok, että pojat laskee pinkillä pulkalla koska... Muuta pulkkaa ei nyt ole, ota tai jätä! Huoh, tää sukupuolittunut maailma. Ja jäin miettiin, ett niin, miks täti on ostanut just pinkin pulkan...

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Jäällä ei paljon kinosta



Sen (aamu)päivän työtekemisiini tyytyväisenä (subjektiivinen arvio) livahdin eilen jäälle hiihtämään, priorisointia... Miten hyvää tekikään katsella valkoista laakeutta, ja kirkasta aurinkoa horisontissa. Siellä se aina on kokonaisena, vaikka sitä ei keskellä kerrostaloja, rakennusten käytäviä ja autoletkoja aina huomaakaan. Meditatiivista. Lenkin kääntymispisteellä, Siilinkarin majakalla, istahdin pehvalleni ja kirjoitin huolenaiheeni lumeen, ja ajattelin että hiihtelen siitä sitten poispäin. Mut ei huolta huolesta, kyllähän se sieltä sitten yönhämärissä perässä hiihtelee... mut helpotti. Pehva lumessa ja katse äärettömyydessä saattoi myös lohduttavasti oivaltaa, että ei se mitään, vaikka joskus tuntuu vähän elämänpöntöltä, jäälakeuksia ei paljon mun pönttöydet kinosta.

Hengittelin ja katselin, miten vapaasti auringonsäteet saivatkaan jäällä vaeltaa. Välillä tökkäsivät leijalautailijoihin tai retkiluistelijoihin. Siit' ei puuttunut ku makkara. Olipa joku syy hiihtää takaisin, sininenlenkki jääkaapissa.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Onks teillä sama taivas

Nukkumaan mennessä ja herätessä olen tuijotellut ikkunasta punaista taivasta, epätodellisen kaunis! Kenties muuallakin on näkynyt samaa taivaanpaloa. Ei tulenpunainen, vaan utuinen oranssinruskeanpunainen täyttää koko tienoon ihan yhtäkkiä, samalla tulee jotenkin valoisaa. En tietenkään onnistunut saamaan sitä kiinni kuvatessa sunnuntaiaamuna, mutta jotain tonsuuntaista.


Rusko liittyy kai siihen, mitkä valon aallonpituudet auringon ollessa kulloisellakin etäisyydellä heijastuvat maahan asti ja väreinä silmäämme, ja miten on utua, jääkiteitä ja kosteutta ilmakehässä. Sävy on valloillaan jo ennen, ja mun mielestä jälkeenkin, auringon varsinaista laskua ja nousua. Erikoista, upeeta ja vähän uhkaavaakin, kuin Ilmestyskirja.Nytin maailmanlopun sävyt.

Tollanen tarvitsee musiikkia oheen. Viikonloppuna olen kuunnellut mm. alunperin norjalaista Rebekka Karijordia, jolla on hyviä biisejä, ja sit korkeelentosii biisejä. Tyypissä vain on jotain... taikaa. Biisinsä Wear it like a crown on yhä helmi; lyyrinen, mut siinä on myös hitsin hyvä biitti. Alun alkaen kuulin sen katsellessani tanssiesitystä, ja kyyneleet tuli. Oon ehkä elämälle vähän herkkis, oikeelle ja keksitylle. Itku näet voi tulla katsoessa Kauniita ja rohkeitakin, esim. kun joku siinä kuolee, kenties toista tai kolmatta kertaa, ja taustalla soi se vuosikymmeniltä sarjasta tuttu sama, vain noille hetkille varattu, melodia, snif. Ja mähän tiedän tän, oon kattonu, ja itkeny, sitä alusta asti.

torstai 4. helmikuuta 2016

Mäenlaskua - suksilla ja hanurilla

Vesikelien jälkeen päästiin takaisin talvisempiin tunnelmiin, onneks. Paniikki talven epävakaisuudesta ajaa hiihtoladulle arkisinkin. Eilen poikkesin rutiinireitiltäni multimäkiselle kiekalle, joten kyyti oli kovaa, ja hiihtoseurana pro-menijöitä. Enimmän vauhdin antaja taisi taas olla se, että ei kehdannut jäädä ladun tukkeeksi, vaan aina kun muita osui kohdalle piti vetää kuin raajat olisivat siipiä ja työnnöt tekniikan timantteja. Se on vähän sama kuin se pohdinta, että jos metsässä ei ole ketään ja puu kaatuu, niin kuuluuko siitä ääni. Kun ladulla ei ole ketään muuta kuin asianomainen, niin hiihtääkö se edes. Mutta totta puhuen luisto oli niin hyvä, että mäissä vähän jänskäsi.


Olen katsellut ikkunasta puistoni mäenlaskua, mutta en ole vielä saanut haettua pulkkaa varastosta enkä lainalapsia korttelin päästä. Mutta eilen viskasin ohimennessäni sukset puun juurelle ja laskettelin rundei pehvalla sadekelien avittamissa superhyvissä jäämäissä. Pikkujäbien kanssa vaihdoin muutaman sanan takamukseni lähestyessä mäen pintaa ja ystävällisesti totesi yksi, juuri siitä laskenut, kulmiensa alta: Mutta siinä on kivi, ja osoitti minulle toista mäkeä. No kuule, eihän täti ny ihan niin amatööri ole, että tuohon kaivonkannenkokoiseen kiveen laskis... Kuuluisia viimeisiä sanoja.


maanantai 1. helmikuuta 2016

Lettutiistai ranskalaisittain


Huomenna täytyy kuulemma tehdä plättyjä. Ranskassa näet vietetään lettujuhlapäivää, Chandeleuria, kertoi sieltä tuleva työhuonetoverini ja latoi läpikuultavia kreppejä pöytään jo etukäteen. No mikä nottei, onhan meilläkin pannarijuhlat joka torstai. Chandeleurilla on pakanallinen alkuperä talven taittajana ja valon tuojana. Karhukin pruukasi herätä niihin aikoihin ohukaiset haistettuaan. Lättyjä heitettiin demonisessa hengessä huiviin siinä määrin, että katolisen kirkon oli väännettävä pirskeet kristilliseksi kynttiläpäiväksi, jolloin demoneille näytetään poppaa (Candlemas). Toi oli mun vapauksia ottava referointi historiasta...

Paistamiseen liittyy kuulemma sellainen ennustus, että kolikko toisessa kädessä ja pannu toisessa viskataan lätty ilmaan. Jos onnistuu saamaan sen pannulle takaisin, tuleva vuosi on rahaa ja vaurautta. Itseni tuntien taidan tyytyä ikuiseen vaurattomuuteen, ettei katto saa lättyvuorausta, mutta koittakaapa te, kenties seteli kädessä voi tulla enempi rahaa.