Oman rivitalopihan puutarhoinnin lopullisesti muuttama kukkatykkääjä koittaa hahmottaa, miten kaikin tavoin voi olla puutarhaihminen ilman omaa pihaa. Pohdiskelut ja hassuttelut kulkevat kaiken maailman puutarha-, kukka- ja betonikujilla. Ajatuksella Joskus vielä...


lauantai 24. syyskuuta 2011

Kurpitsan katveessa

Sen verran tuli tota satoa tänä vuonna, että täytyi pyytää flikat apuun...


No, eivaine, Ahlmanin opistolla kisailtiin Tampereen, jos ei maailman, suurimman kurpitsan kasvattajan tittelistä. Jättipumpkineita piisasi lavantäys, joten jouduimme poistumaan kesken punnituskierroksen, suurin lienee painanut kymmeniä kiloja. Olivathan ne komeita, mutta enpä taitaisi itse viitsiä niillä pihaani täyttää. Meinaan, mitä niillä tekee? Muuten kaikkiruokaisena, toisinaan kotioloissa jopa kaikenruokailevana, välttelin kouluruokailussa viimeiseen asti niitä säilöttyjä kurpitsankuutioita, joita oli välillä sekoitettuna salaattiin ja välillä sellaisenaan. Yak. Ahlmanillakin kuuluteltiin, että saapi ilmoittautua, mikäli haluaa lähteä kotio kohden jonkun kasvattama jättikurpitsa kainalossa.

Mitäs tästä kahvakuulasta tuumaatte?


Jos siellä on vielä joku jolta on pyydettävissä, niin suokaa anteeksi jopa kahden viikon hiljaisuus. En ole juurikaan kumisaapastani ovesta takapihalle pistänyt, saati että olisin liiemmälti puutarhassa puuhastellut. On satanut paljon ja olen ollut uuvahtanut. Ihmisen poissaollessa kasvikunta villiintyy, sen huomaa esim. tästä harjanvarteen pesiytymään päässeestä kärhöloisesta.


Hitsi, kun näyttivät muuten Ahlmanin myyntipöydällä arbuusit hyviltä. Voisi ensi vuonna kokeilla, miten onnistuisi kasvattaa niitä avomaalla takapihalla. Eikös se Aku Ankkakin siinä yhdessä pätkässä onnistunut aika kivasti meloninkasvattajana.



Kyyttöjen ja lapinlehmien kanssa en tällä kertaa päässyt lähikosketukseen, lasin läpi tosin tiirailin navettaan. Heidän suotuisalla panoksellaan luotuja tilan juustoja maistelin ja kotiinkin ostin. Paikan oma omenamehu oli myös tosi hyvää, jospa vaikka tässä illan päälle keittelisi ruskaisen syysdrinksun lirauttamalla camparia joukkoon.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Viininviljelyä ja mansikoiden maistelua


Työkaveri toi villiviintä. Ajattelin istuttaa sen kirsikkapuumme juurelle. Jospa se kietoisi itsensä puun ympärille ja nousisi sitten keväällä sitä pitkin. Oisko siinä ideaa? Kirsikoita kun ei kerran tänä kesänä näkynyt yhtäkään, hyvä jos lehtiä jokunen, niin saadaan villiviinillä jotain eloa puuhun. Täytynee vaan pitää villivinetto kurissa, tai se tunkee pian ovista, ikkunoista ja tuuletusaukoista, kuten kärhö jo tekee.

Kävin taas napsimassa mansikat parempiin (kuin räkättirastailla) suihin puskasta, sato on runsasta. Kasvit tuntuvat todella olevan ulalla myöhäisestä lämmöstä ja lauhkeudesta. Se parjaamani munakoisokin kasvattaa taas uutta kyytä povellaan, eiköhän tämäkin miniksi jää.


Olen ihan epätietoisesti kutsunut näitä aiemmin tekstissä esikoiksi. Herttilee, nehän ovat astereita. Kaikkee ei voi tietää, heti. En millään meinaa malttaa kerätä näitä vaasiin sisälle, vaikka ne alkavat pian kypsyä yli.


Vähän harmittaa, kun en tänä syksynä laittanutkaan ruiskaunokin siemeniä maahan, ne kun ovat aina olleet äidin lemppareita ja putkahtelevat esiin helposti ja runsaasti. Taisi äidin lapsuudessa ruispellot lainehtia ruiskukkaa, vaan toisin on nykyään myrkkyjen ja jalostettujen viljansiementen aikana, ruiskukatkin ovat kaikonneet pelloilta. Viime syksynä eriväriset kaunokit rehottivat penkissäni. Vikana vain se, että sade saa ne makaamaan ja takkuuntumaan toisiinsa. Parempi kerätä niitä ahkerasti vaasiin siis.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

No tota...


Kolme kuukautta kypsyttelyä, päivittäistä juttelua, satalitroittain raikasta, kannusta lempeästi laskettua vettä, kevyitä napautuksia silloin tällöin pölyttymisen toivossa ... Ja tässä kiitos. Kaksi kitukasvuista munakoison irvikuvaa alkoi nyt vaihtaa väriäänkin värittömän puolelle, joten nappasin ne vihdoin pois. Yksi pieni on vielä kiinni kasvissa muka kuin aluillaan, hah.

Ehkä ne olisi pitänyt poimia edes silloin, kun ne hehkuivat vielä mustana. Olisi ripotellut suolaa päälle ja itkettänyt niitä oikein olan takaa. Viheliäisiä.

torstai 1. syyskuuta 2011

Uskollinen ystäväni ja kurssihuumaa

Mansikka jaksaa muistuttaa menneestä kesästä. Siinä ei ole koko kesänä ollut yhtä paljon marjaa kuin nyt sateen piiskatessa pientä puskaa. Aika liikuttavaa.


Yritän epätoivoisesti paraikaa hillitä halujani. Syksy nimittäin tunkee postilaatikkoon kansalaisopistojen esitteet, joita sitten into piukeena mis... eiku filantrooppina selailen ja merkkailen, mihin kaikkeen aion osallistua. Syksyn edetessä sitten maksellaan jälkikäteen kurssimaksuja kursseista, joihin ei sitten tullutkaan mentyä.

Periaatteessa voisi kiinnostaa esim. Kotipuutarhurin syystyöt, Ikonimaalaus, Runonlukupiiri ja jo toistamiseen aloitettuna Venäjän alkeet. Mutta koska noissa ehkä kuitenkin kalskahtaa hieman liikaa tekeminen tai yrittäminen, päädyin sen sijaan ilmoittautumaan mm. Rentonaiset, Hidasta ja Jännitä rennosti -kursseille. Jokusen isoäidin neliönkin aion mennä virkkaamaan. Melkein ilmoitin miehenikin Urosjumppaan. Onneksi pääsin itse Rasvanpolttoon vasta varasijalle...

Nämäkin miehenmittaiset muuten aukesivat, mutta moni on vielä nupulla.