Oman rivitalopihan puutarhoinnin lopullisesti muuttama kukkatykkääjä koittaa hahmottaa, miten kaikin tavoin voi olla puutarhaihminen ilman omaa pihaa. Pohdiskelut ja hassuttelut kulkevat kaiken maailman puutarha-, kukka- ja betonikujilla. Ajatuksella Joskus vielä...


maanantai 18. maaliskuuta 2013

Kirjokaaren alla

Harvassa ovat ne paikat, joissa cityihminen pääsee avonaisen taivaankuvun alle. Siis niin, että saa tunteen kuin taivas kaartuisi kuperana yllä, näkisi sen reunat. Jäällä pääsee.

Tepastelin eilen Siilinkarille. Viikontakaisen hiihtoreissun, kirjaimellisesti tökkivät, kokemukset saivat jättämään sukset kotiin. Jäänpäällinen loska nimittäin jäätyi paakuiksi suksien pohjaan ja se hiihtäminen loppui siihen. Melkein kuin seinään. Vaan enpä ollut ainut, hieman ennen sulaan ajamistani katselin vahingoniloisena suksenpohjiaan rapsuttelevaa miestä: voivoi, kyllä on huonot sukset hällä alla...



Jäällä hiihtämisessä on rauhoittavaa lähtemisen tunnelmaa. Muistan jo esinuoruudesta (nuoruushan kun ei ole vielä osaltani ohi, eihän...), miltä se tuntui. Kuin voisi hiihtää maailman ääriin, jäätä ja hiljaisuutta vain riitti ja riitti. Eväidensyöntihetki oli vielä ihana, mutta sitten se takaisintulo... Jos oli hiihtänyt maan-ääriin-mentaliteetilla, takaisinhiihto saattoi ymmärrettävästi tuntua pitkältä. Pysähtyminen oli jo ehtinyt kylmettää ja kroppaakin väsytti.



Eilisen lenkkini päätteeksi näin muuten erilaisen "lenkityksen". Rouva glamourharmahtavissa hiuksissaan ulkoilutti villakoiraansa hihnan päässä istuen itse autossa, vieläpä tiellä. Auto parkkiin aurinkoiseen rantaan sellaiseen kohtaan johon ja josta pääsee vauhdilla kurvaamaan matkoihinsa, ovi auki ja koira ulos narun päähän tekemään tarpeitaan. Itse voi istua mukavasti kuskin paikalla ja koiran hoidettua asiansa taputtaa polveaan ja koira pomppaa pelkääjän paikalle. Ja eiku kaasu pohjaan. Kyl mää vähän katoin, että hei haloo.




ps. Kirjokaaresta puheenollen, illalla Näsijärven yllä välkkyivätkin revontulet upeana, vihreänä nauhana!