Oman rivitalopihan puutarhoinnin lopullisesti muuttama kukkatykkääjä koittaa hahmottaa, miten kaikin tavoin voi olla puutarhaihminen ilman omaa pihaa. Pohdiskelut ja hassuttelut kulkevat kaiken maailman puutarha-, kukka- ja betonikujilla. Ajatuksella Joskus vielä...


sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Vielä on sieniä jäljellä...


Käytin lauantain ohjattuun sieniretkeen (eiks sellasiin ohjaaja käy etukäteen tsekkaas parhaat apajat...?). Retki oli Lasten-kanssa-sieneen, mutta lainalapseni estyi (eiks sienestys olekaan kaikkien varhaisteinien lempipuuhaa...?). Paikka kurssilla oli, joten menin sitten aikuisena ihan yksin, ja lainasin muiden lapsia. Äitit ja isit naureskelivat, että Kiva kun viittit tulla kuitenkin lapsiperheiden kanssa... Säälistä pääsin myös muiden eväille. 

Laajensin taas sienitietämystäni ja -tatsiani. Limanuljaska (ihan syötäväkin, vaikka kuulemma oudonmakuinen) on sikasiisti! Sen tunnistaa liman lisäksi keltaisesta varrentyvestä. Limaa on ihan oikeasti, ja sitten se nyljetään, lähtee ihan nätsysti.



Karvarouskujen lisäksi kelpuutin nyt myös haaparouskuja.


Yksi tyttö äiteineen löysi aika harvinaisen, ja kuulemma todella hyvänmakuisen, nokirouskun. Kaunis, ihan suklainen!

 

Sattui niin, että samaan aikaan samassa paikassa oli sieniyhdistyksen retki, joten sienihifistelijöitä piisasi. Oman retkemme päätteeksi sai kuunnella yhdistyksen sienikalifien jutusteluja. He olivat kulkeneet edellämme (grr..) ja tyhjänneet koko yhden metsänlaidan pingispöydälle. Ihan mahtavaa, miten siitä vain sitten setä nosti sienen kerrallaan kasasta, ja nimi ja ominaisuudet tulivat viipymättä.


 
Heidän retkensä harvinaisin löytö oli kuulemma ehdottomasti tämä, tuppikärpässieni, Amanita magnivolvata, myrkyllinen, mutta sillä ei tuntunut tietäjämiehelle olevan arvoa laskevaa vaikutusta.


Retkenvetäjä myös totesi, että suppilovahveroille hän ei antaisi yhtään sienten syömäarvoa luokittelevaa tähteä. Sikurirousku taas oli herran syöntisuosikki. Pöydän ympärillä oli muutenkin legendaarista porukkaa, kuuntelin silmät pyöreinä, mitä kaikkia vähemmän myrkyllisiä kärpässieniä kukin faffa ja muffa kehuskeli toisilleen maistaneensa milläkin tavalla keitettynä. Miksi... Sienestyksestäkin saa extremelajin, ihmisen lajiominaisuus kai, puskea rajoja. Lapset, älkää ikinä kokeilko. Joku oli löytänyt japanilaisten intohimoa, männyntuoksuvalmuskaa.


Kotimatkalla poikkesin viel metsään, ja löysin ison herkkutatin, ja muutaman ruskotatin (oon melko varma tunnistamisesta, oon niin pro :)), ja pistin ne pannulle ja leivän päälle kotona, ja oon yhä elossa.


Olen huomannut, että (ei yllätä sinänsä...) puhti uhkaa loppua mulla yleensä tässä vaiheessa. Etsimiseen ja tutkimiseen riittää intoa, mutta kun pitäisi alkaa työstää sieniä, niin ne ei enää näytäkään niin houkuttelevilta. No, sain sentäs rouskut suolaantumaan, ja tatit pannulle, mut piiskata piti.


Herkkutatit alkaa kuulemma olla nyt förbi. Mut mä haluisinkin jo niitä rahvaan suppiloita...

Loppuun vielä asiaankuulumaton uudelle vuosikymmenelle siirtyneen gangstatervehdys. Teinien seurassa joutuu opetteleen kielen... Näin monta vuotta, yök.


perjantai 12. syyskuuta 2014

Kurpitsat, kastanjat ja maksalaatikko



Seinäkiipeily vaatii hyvän jälkitankkauksen. Kotimatkalla iski näet hirvittävä maksalaatikonhimo. Joten kaupan kautta, ja sitä ruoanlaittoruokana. Varsinaista ateriaa varten olin jo kantanut kotiin myskikurpitsaa eli talvikurpitsaa eli butternutia. Tein taas tätä, jo aiemmin yli itseni seurassakin hyväksitodettua, itämaista kurpitsakeittoa, putinjuustotehtaan reseptillä. Tällä kertaa riitti arkinen, ei-ollenkaan-sileä versio sattumineen. Suosittelen, tod hyvää!


Kastanjapuut ovat nyt täynnänsä kivannäköisiä piikkipalloja. Kerään vihreitä kastanjoja oksanpätkineen koristeeksi syksyisin mistä nyt löydänkin, puistoista ja puistikoilta. Keskikaupungilla nopeat silmäykset ympärille, pieni hyppy, ja kas, kastanjat on kerätty. Hedelmät ruskettuvat kotona ja aukeavat. Sisällä on tiikkipähkinä, jota voi pyöritellä ressileluna, tai ihan vaan katella. Ymmärtääkseni täkäläisiä ei parane pistää suuhunsa, taitavat olla myrkyllisiä.


Joskus nuorempana opiskellessani etelän isossa kaupungissa majoituin ystävän luona syksyisen kämppäremonttini aikaan. Hän taiteili juuri silloin opinahjoonsa kastanjankuorimallia keramiikkakulhoille. Joten kastanjoihin liittyvät nekin muistot syysilloista, hän ja minä ja tuoksut, kaneli-appelsiinitee ja suklaamurokeksit.

Mun päässäni ja kropassani ei niinkään kevät ole kaiken uuden alku, vaan syksy. Sillain mä, syksyllä syntynyt, olen rakennettu.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Maanantai-illan sienikartoitusta


Joskus jopa maanantaina iskee inspiraatio. Lähdin itekseni katteleen sieniä vähän syvemmälle Niihaman metsään. Pakkohan se oli oppien mukaisesti kertoa jollekin, joten huudatin äitiäni. "Viimeinen havainto Niihaman ulkoilumajalta maanantaina klo sejase. Morjensti majanpitäjää, joi lasin mehua ja käveli varmoin askelin metsän siimekseen." Haen kuulemma riskejä. Äidit...

Sieniä on nyt ihan pirusti. Haperoiden ja rouskujen ystävien kannattaa juoksujalkaa syöksyä oksien alle. Pakkohan niitä karvarouskuja oli ottaa, olivat niin nuoria ja nättejä.


Kaveri oli noukkinut viikonloppuna herkkutatteja lämpösiin leipiinsä, joten sienikorikateus iski, ja olisin halunnut löytää niitä. Samoin suppiloita tai kantarelleja. Suppiloita en nähnyt yhtään, taitaa olla liian aikaista. Herkkutatteja osui kohdalle yksi madonlievästisyömä. Muuten lähimmäksi osuivat nämä, koivunpunikkitatteja ehkä, tulkitsin, eikä se ihan riittänyt, joten en ottanut.


Näitä oli kans paljon. Arvelin kangashaperoiksi.

 

Sienikirjan kanssa on hauska vain tutkiakin, että mikä mikäkin on. Tämä oli ehkä tän reissun hauskin, känsätuhkelo. Tällaisena nuorena valkoisena sitä voi jopa syödä, mutta en tapaa syödä piikikkäitä juttuja.


Myrkkyosastosta melkein yhtä paljon kuin punaista näkyi ruskokärpässientä.


Myrkyllinen on tämäkin, sudenmarja eli kuolemanmarja.


Karvalaukkuja ryöpätessä tässä siis lisäreissuja, ja suppilovahveroita, ootellaan.