Eräs spessu talvinen päivä

Välillä aina tuntuu, että voisin lentää. Kun elämä liidättää yllättäen, ja juuri sopivassa kohtaa tulee vastaan seikkailu.

Lähdin pienelle lähimatkalle seuraavaan suurempaan kaupunkiin alaspäin mentäessä. Kaupunkiin liittyy jotain sydänalaa kivistävää, ja samalla suloista. No, menin vähän kuin salaiselle hyvästijättömatkalle, vähän kuin vain itelleni (Ett: Ny lähtee!), joka oli siis retkeily kansallispuistossa. Käveleskelin puistoa kohden rantoja pitkin, nautiskelin mitä ihanimmasta talvisäästä ja kuuntelin musiikkia kuulokkeista. 

Rannassa kasvoi osmankäämiä, piti sitten ottaa kavereille playback-kuva sellanen mikrofonina, ku niin hyvät biisit soi korvissa! Kännykkäni pimeni kylmästä metsään päästyäni, suurin piirtein tässä kohtaa.

Samoissa kohdissa otin pari kesää aiemmin tämän kuvan. Sisäänkäynti satumetsään.

No, perillä ylhäällä huomasin, että näkötorni ei ollutkaan auki. Siinä hieman miettiessäni minulle huikki pirtsakka punapää, joka kaivoi koiriaan autosta, että etsinkö jotain. Hetken juteltuamme hän tarjoutui viemään minut kuulemma varsin hyvin tornin korvaavalle näköalatasanteelle. Annoin hänen ilomielin esitellä paikkoja, kertoilla, vaikka olin siellä joskus pistäytynytkin. Kännyni oli kerännyt sen verran lämpöö, että ehdin napata nämä. Upeeta oli, kansallismaisema talvikuorruttein.

Kännykkä pimeni taas, ja ystävällinen seuralaiseni tarjoutui ottamaan omalla kännyllään kuvan minusta ja koiristaan. Lisäksi hän tarjoutui kyyditsemään minut alas, jos vain kuljen sitä ennen koirulenkin kanssaan. Niin sitä mentiin poluilla iki-ihanassa lumimetsässä, ja ennätettiin jutuissa jo molempien syntymiin ja elämiin, hän oli hieman minua vanhempi, musiikkinaisii. Satunnaiset voimasanansa ja ilosta sirrittävät silmänsä olivat niin... kotoisia! Vei minut myös pieneen tuijametsikköön, johon käytiin kuin sisäänsä imaisevaan majaan. Satavuotista istutusta, mutta löydetty vasta aika hiljattain. Pitkospuiden alla kulki jäinen puro, ja jopa solisi osassa matkaa. Lapinkoirat kulkivat mukana lumipallukoita turkkiinsa keräten, supikoiranvärinen oli varsinainen vauveli, toinen vanhempi taivalsi omaa latuaan jäljessämme. Puisto oli yllättävänkin autio, joten vastaan ei tullut juuri ketään. Uudelta tuttavuudeltani salaa pudotin mukanani tuoman, muovitetun, anonyymin viestilappusen (se oli se hyvästely) puron poimuun. Nää on näitä mun psykologisia kikkojani... :)

Kävimme lammen jäällä ja pienellä puumajalla. Pois lähtiessämme autossa puhuimme jo miehistä ja rakkaudesta. Kaksi sinkkua, vaan ei miehetöntä :). Sain vielä sightseeingin lähitienoilla, mm. laamatilalla, ja sitten jäin kylpylälle minttukaakaolle. Sain kännyyni perästä kuvat minusta ja koirista, ja paikalliset ravintolavinkit, ja seuralupauksen viinilasilliselle, jos osun taas kulmille.

Retkeni loppui katulyhtyjen katveeseen asemalle. 

Kotona katsoin netistä (kerran stalkkeri, aina stalkkeri, heh), että hän on jazzlaulaja. Se mun osmankäämilauleskelu matkalla metsään täytyi olla siis etiäinen (sehän oli free jazzia)!