Oman rivitalopihan puutarhoinnin lopullisesti muuttama kukkatykkääjä koittaa hahmottaa, miten kaikin tavoin voi olla puutarhaihminen ilman omaa pihaa. Pohdiskelut ja hassuttelut kulkevat kaiken maailman puutarha-, kukka- ja betonikujilla. Ajatuksella Joskus vielä...


sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kyl ne ruotsalaiset jotain osaa...

En ole mikään intohimoinen puutarhaohjelmien katsoja, mutta onhan niitä aina välillä tullut silmäiltyä. Pääasia on tunnelma, ja plussaa rehevä ja konkreettinen meininki.

Yksi suosikkini on FST:n Puutarhaperjantai, jonka uuden tuotantokauden huomasin alkavan taas toukokuussa. Sitä ennen uusitaan edellisen kauden jaksot, joissa tepastellaan Gustavin ja Marien valtavalla tilalla Skånessa. Jännää muuten, miten ei-skandinaaviselta luonto ja puutarha vaikuttavat Skånen leudossa ilmastossa. Vihreys on jotenkin kypsää, ehkä raikasta koivunvihreää ajatellen tunkkaista. Omenatarhat ovat reheviä ja valo viipyilevää.

Juontaja-Pernillan spontaanit, jutustelevat kysymykset tuntuvat ihan kuin omilta, ja Gustav hekottelee lätsä päässä kuin Katto-Kassinen konsanaan. Saa tietää esimerkiksi, miten kypsä kaalikerä irrotetaan maasta, miten (helposti) timjami jaetaan ja että etanan voi leikata kahtia siitä eroon päästäkseen. Tirskahdin sohvalla, kun Gustav taisteli tosissaan muuritataria vastaan, joka oli ottanut viereisen puu-rukan tappavaan syleilyynsä. Kaikkee hauskasti esillä siis.

Muuten puutarhaohjelmissa kiinnostaa esittelyssä olevat ihmisten omat pihat. Ja mitä rönsyilevämpää ja vapaampaa kasvatusta, sen enemmän uppoaa minuun. Jotain maagista oli aikanaan Puutarhaunelmia -ohjelman ruokaosiossa. Minulla on nimittäin yksi ohjelman DVD ja olen hinkannut sen ruokaosiot putkeen melko monta kertaa läpi. Kukkakaalia intialaisittain taisi jopa päätyä omallekin lautaselle, mutta pääpointti oli katsomisessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti