Viikko on ollut varsinaista henkisen kasvun aikaa. Ajattelin mennä heittämällä heittämään, lyömään ja nappaamaan palloa pesäpallokentälle kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Asioita, joista olen nähnyt jopa ihania unia "välivuosina". Heittämällä, joo, mutta mailalla pitäisi pystyä tekemään jotain muutakin. Siis sehän ei ollut mitenkään mahdollista, että mä en osu, kele! Luovuttaa ei heti voi (vaikka kuluneet vuodet asettavat mukavuushoukutuksen = Ääh, anti olla?), joten ei auttanut muu ku alkaa esitreenaan treenien alle. Työpaikalla maila nojasi porstuassa niin, että kukaan ei uskaltanut käydä ovella. Ja varhaisteini siskontyttö sai syöttää kaksi päivää käden kipeäksi, jotta täti sai lyönnin lähteen. Treenien tasapuolisuus ei tainnut olla se pääpointti: "No niin, haluaksä lyödä? Noin, hyvä, nyt on mun vuoro..." Ohessa oli myös uskottavasti selitettävä kilpailuyhteiskunnassa kasvavalle lapselle, että: "Tärkeintähän EI ole kaikessa onnistuminen (ja hyvin), vaan... vaan...ööö..." Mutta ny ihan lähtee, ja pelaaminenhan on taivaallista!
Toinen tasanteini siskontyttö taas oli kilahtaa, kun täti laittoi filosofiakurssin muistiinpanoistaan kinkkisen kuvapähkinän (omenan) purtavaksi.
Kevät senku etenee. Helmililjat alkavat paikoin vyöryä päälle.
Ja kalamiehet ovat jo apajilla Pyhiksellä.
Kevät tietää myös jonkin loppua: tänään jännitetään, kasvaako puolestaan Tappara henkisesti sen verran, kun ois tarpeen. Kai nyt nekin kun mäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti