Keskikesää ruusutarhalla

Voi, kun kesä vilistää! Toista viikkoa jo lomailen, ja ihanaa puuhastella ja katella rauhassa ympärille ihan vain kotioloissakin.

Olen asunut Tampereella reilut kymmenen vuotta, ja ensi kertaa vasta toissapäivänä pysähdyin Hatanpään ruusutarhoille tutkimaan kasveja. Ruusut ovat siellä nyt hehkeimmillään, koska kesä on ollut niin lämmin ja suotuisa. Toki paljon nuppujakin näkyi kukkien seassa, joten jatkoa ruusumerelle tiedossa.

En ole aiemmin ollut mitenkään ääri-ihastunut ruusuihin, ne ovat tuntuneet jotenkin raskailta. Mutta täytyy sanoa, että käynti ruusutarhalla avasi silmiä ja sieraimia. Jo pelkästään niiden nimet herättävät kiinnostuksen: wedding bells, yellow fairy, aspirin... ja kaikki lukuisat saksankieliset lajikkeet. Toiset ruusuista olivat mahtavan isoja kukinnoiltaan. Tässä muutama suosikkini (ruusuyliannostuksen vaara...).

Augusta Luise tuoksui huumaavasti, ei yhtään raskaasti, vaan siinä oli voimakkaan puhdas tuoksu. 

Top 3:ssa.

 

 

Toinen suurikokoinen ruusu oli Chippendale. Mahtava, monikerroksinen.

Vastakohtana tämä pienikukkaisuudessaan söpö pinsku.

Vaikka väritykseltä silmääni miellyttivät enemmän vaaleat sävyt, niin kyllä vahvat väritkin loistavat, kun niissä on hieman twistiä.

Rhapsody in blue. 

Bruder Grimm.

  

Caramella.

  

 Nostalgie oli lehdiltäänkin vahva metsänvihreä.  

Ja kyllä vaaleammat keltaisetkin olivat upeita, vaikka keltaiset kasvit ovat omasta puutarhasta saaneet yleensä huutia.

 

Tämä oli melkein valkoinen ja yksi tuoksuvimmista, peace.

 

 Morden sunrise. Hieno, erikoinen muoto.

Kaikki persikkaan taittavat vaaleanpunaiset jäivät mieleen.

Välillä täytyi tankata Pyhäjärven rantamaisemissa.

Penkit pursusivat myös romantiikkaa. Lajike ei näistä jäänyt muistilokeroihin...

 

Valkoiset tuppasivat kaikki näyttämään juhannusruusuilta, eikä niissä ollut sen voittanutta.

 

Puutarhuri työssään. 

Nimityksiltään hauskimmat olivat Pomponella (joka näytti melkein pionilta)...

... ja tämä saksalainen ruusuprofessori.

Hatanpään kartanon alue on muutenkin ehdottomasti käymisen arvoinen. Melkein jäin tälle parvekkeelle oottelemaan Romeota...

Likööriä ja lököttelyä

Nyt kaikki joutilaat raparperin notkuvat puskat mataliksi ja viinaa tekemään. Nappasin tämän raparperiliköörin ohjeen Maistiaisia Hämeenlinnasta -ilmaisjakelulärpäkkeestä. Tämänhän voi tehdä vaikka keittiön nurkkaan johonkin kauniiseen lasipulloon esille, niin sitä muistaa sitten käydä silloin tällöin kääntelemässäkin.

 Kuva: Maistiaisia Hämeenlinnasta.

Kiireettömyydestä puheen ollen katsokaapa, mitä tytöt keksivät lähipuistossani. Voisko enää elämä ihanampaa olla. Köllötellä bestisten kanssa riippukeinuissa, ei huolta koulusta, ei huomisesta.

Suven suloa

Kamala myöntää, mutta olen jo tovin kerennyt miettimään, että kuinka tätä hellettä kestää. Ja siitä johdannaisena olen miettinyt, että koska tohtisi hypätä Näsijärveen, miksei Pyhäänkin. Pintavedet ainakin ovat kuulemma lämmenneet nopsaan. Tuntuu, että kaikki kesäiset kasvitkin tulivat niin nopeasti kukkaan, omena ehti jo mennä ja syreenitkin ovat täydessä kukkatertussa. Ei sitä enää vanha pysy elämän vauhdissa mukana. 

Hyönteisten elämää: jo toukokuun lopussa käsivarrelleni laskeutui minileppäkerttu. En tiedä erottaako kuvasta, mutta hivenen alapuolella keltainen viiva on sen leppiksen hätäpissa. Perhonen ei ole vielä osunut silmään.

Torilla on tullut käytyä aivan alvariinsa. Esittelen tässä jokavuotisen, ihanan taimimyyjätuttavuuteni tarjontaa. Ja aina menee jokunen taimi kaupan päälle. Taimet pakkaa hän perinteiseen sanomalehtipakettiin. Viime lauantaina ostin vähän lisää astereita.

Talvesta suoraan kesään?

Meillä on jo näin iso lehti koivussa!

Kävin viikolla kahden päivän työreissulla "pohjoisessa" (= Oulussa), jossa koivuissa oli vasta ruskeat silmut. Kun pääsin Tampereelle takaisin tuntui kuin poissaollessa olisi vihreä vaippa laskeutunut maiseman päälle, niin oli kevät edennyt. Tai hypättiinköhän se ihan yli, kun hellerajaa ollaan tässä heti nakutettu? 

Toinen varma kesän merkki: torikausi on alkanut! Kasvien myyjiä oli jo ihan kivasti ja tässä tämän päivän saalistani: muutama mukava pelargoninalku, jokunen perennantaimi ja pieni ruohosipulimätäs. Leikkona narsisseja: tykkään ei-niin-keltaisista lajikkeista. Pelargoneista eivät myyjät tienneet, mitä on tulossa, mikä on jänskänkiva juttu.

Ja niin se vain on, että täytyisi jaksaa luottaa, että elämä järjestää rivitalonpihoja! Sisko saa oman sellaisen, joten aloitin sen täyttämisen tänään ostamalla suosikkiani, akileijaa.

Jos mietitte, mitä tuosta vihreästä paperipussista luuraa, niin siellä on yksi näistä otuksista.

Valintani osui hippoon. Ostopäätöksen jälkeen ei voinut enää perääntyä, vaikka kuulin yllättäen, että tämä oli löntystellyt Tammelantorille Kaukoidästä asti.

Laineiden liplatusta kallioilla

Eilen illalla kuljeskelin Näsijärven rantamaisemissa. Kävin tsekkaamassa, onko vesi vapaana. Hyvältä näytti. Aallot pääsivät jo vapaasti, jos ei nyt kohisemaan, niin ainakin arasti pärskähtelemään rantakallioille. Istahdin kalliolle, kun ilta-aurinko kaartui ihanasti ulapalle.

 

Maastossa kevät ja talvi vielä kohtasivat. Tässä pääsisi vielä melkein hiihtämään.

Mustalumisten latujen katveessa kasvoi sinivuokkoja.

Siirtolapuutarhassa jonkun tontti näytti jo näin siistiltä.

 

Sama palsta näytti viime kesäisessä kuosissaan tältä, uskokaa pois, kesä tulee. (ei muuten ole minun tönöni)

 

Muuten siirtolapuutarhassa olivat kasvit yllättävänkin vähän edenneet kasvussaan. Liekö pakkasyöt himmanneet tahtia... nyt perjantaiaamulla minun kännykkäni näytti -1 astetta. Uniset krookuksetkaan eivät uskaltaneet avata silmiään.

Hauskaa vappua!

Tulihan se kevät sieltä, meinas usko loppua. Vappuhan tulee aina, oli sitten kevät tai ei.  

Tein ja söin eilen kasan munkkeja. Mitä enemmän tekee ei-muotovalioita, sitä enemmän saa tekijä syödä. Eihän niitä kehtaa vieraille syöttää...

Pakko laittaa tähän muutama kuva keväänmerkeistä täällä meilläpäin. Ensimmäisenä ehti leskenlehti jo reilu viikko sitten.   

Samaan aikaan siirtolapuutarhassa näytti tältä.

To be continued... 

Kirjokaaren alla

Harvassa ovat ne paikat, joissa cityihminen pääsee avonaisen taivaankuvun alle. Siis niin, että saa tunteen kuin taivas kaartuisi kuperana yllä, näkisi sen reunat. Jäällä pääsee.

Tepastelin eilen Siilinkarille. Viikontakaisen hiihtoreissun, kirjaimellisesti tökkivät, kokemukset saivat jättämään sukset kotiin. Jäänpäällinen loska nimittäin jäätyi paakuiksi suksien pohjaan ja se hiihtäminen loppui siihen. Melkein kuin seinään. Vaan enpä ollut ainut, hieman ennen sulaan ajamistani katselin vahingoniloisena suksenpohjiaan rapsuttelevaa miestä: voivoi, kyllä on huonot sukset hällä alla...

Jäällä hiihtämisessä on rauhoittavaa lähtemisen tunnelmaa. Muistan jo esinuoruudesta (nuoruushan kun ei ole vielä osaltani ohi, eihän...), miltä se tuntui. Kuin voisi hiihtää maailman ääriin, jäätä ja hiljaisuutta vain riitti ja riitti. Eväidensyöntihetki oli vielä ihana, mutta sitten se takaisintulo... Jos oli hiihtänyt maan-ääriin-mentaliteetilla, takaisinhiihto saattoi ymmärrettävästi tuntua pitkältä. Pysähtyminen oli jo ehtinyt kylmettää ja kroppaakin väsytti.

Eilisen lenkkini päätteeksi näin muuten erilaisen "lenkityksen". Rouva glamourharmahtavissa hiuksissaan ulkoilutti villakoiraansa hihnan päässä istuen itse autossa, vieläpä tiellä. Auto parkkiin aurinkoiseen rantaan sellaiseen kohtaan johon ja josta pääsee vauhdilla kurvaamaan matkoihinsa, ovi auki ja koira ulos narun päähän tekemään tarpeitaan. Itse voi istua mukavasti kuskin paikalla ja koiran hoidettua asiansa taputtaa polveaan ja koira pomppaa pelkääjän paikalle. Ja eiku kaasu pohjaan. Kyl mää vähän katoin, että hei haloo.

ps. Kirjokaaresta puheenollen, illalla Näsijärven yllä välkkyivätkin revontulet upeana, vihreänä nauhana!