Mielen maisema

Kävin taannoin ex tempore (työpöytä alkoi yhtäkkiä työntää mua luotaan) päiväretkellä lähiseudun luonnonsuojelualueella. Se ei ollut kuin yksi kipakka huokaus koneen äärellä, junatiketti netistä ja eikun menoksi. Tätä kuvaa astumisestani satumetsään, jossa saniaiset juuri silloin aukoivat kiemuroitaan ja vuokot kukkivat kolmessa värissä (ja liittyi siihen yksi omar-munkki näkötornillakin...), katselen nyt sitten tässä työpöydän ääressä, kun alkaa mieleen kasautua liikaa tavaraa. Loput maisemat polun varrella voi sitten muisti paikata. Ja jo helpottaa taas.

Vanhapiika kaalin surma?

Tänään keskipäivänpaussilla pyöräilin Ruohonjuuren ohi, ja kappas, katu rehevöitsi! Kolin luomutilan luomutaimisatsi oli saapunut, ja menekistä päätellen pian lähtenytkin. Vaikka olen vannoutunut Tammelantorin pientaimimyyjien ystävä, niin täytyihän tuosta jotain napata, olivat edukkaita. Näin minusta (in my dreams) tulee sitten parvekekaaliviljelijä! Tässä on parsakaalia ja kukkakaalia, sitruunabasilika, kanelibasilika ja salvia. Haen sitten lisää kaalintaimia torilta, jos näyttää siltä, että nämä asettuvat.

Myyjärouvanen kertoi, että on itse kasvattanut parsakaalta ei-lasitetulla parvekkeella, ja hyvin oli menestynyt. Se vaatii vaan altakastelua ja ajoittaista paahteelta peittämistä, porotuksesta se ei tykkää. Joten koklataan! Hieman vinosti hymyilyttää, koska innostuksen puhurini ovat toisinaan käyrältään kuin hyppyrimäen profiilia katselisi: hirvee spurtti ylös ja ja samantien alkava, väistämätön tasainen laskeutuminen, ja sitten jatkuvaa alankoa, kunnes jokin toinen asia toisaalla taas hyppyrin pystyttää. Mutta nyt! Lupaan paneutua. Etten ole vanhapiika kaalin surma, kuten sanonta kuuluu.

Äitini, ei-tupakoitseva, pusersi jo olennaisista olennaisimman pohdintansa kultaisen jyvän: koska kaalit, siellä ei sitten voi käydä kukaan tupakalla. Ilmeisesti hänkin pidättää hengitystä, josko joku, vaikka sitten tupakoitseva, mies joskus tyttärensä parvekkeella nojailisi. Ja kaalit voisivat kaiketi tämän estää tapahtumasta. Nii... Täytyy myöntää, että tuo pointti ei kyllä tunkeutunut oma-aloitteisesti tajuntaani. Äitit.

Taimet, nuo torin seireenit

Tammelantorin taimet kuiskivat mulle. Aina kun kuljen ohi... eli kesän lähestyessä harva se päivä. Kyllä niistä pian joku onnistuu sujauttamaan itsensä paperikassiin, joka onnistuu sujahtamaan käteeni. Jos olisi kasvihuone, ostaisin tämän... kuvittakaa mielessänne, miltä tämä näyttää! Tai katsokaa vaikka täältä, ihana!

Tämän ostan joka tapauksessa.

Tatsoi on kaiketi kuin pinaatti, mutta siinä on vielä enemmän ytyä. Joten tuonee toivottavaa vaihtelua pirkanlehtipinaatti-riippuvuuteeni. Toi lausutaan aasialaisittain tah tsai, mut luulen, että Tammelantorilla pärjää kotimaisella, ja sen käyttö on jopa suotavaa.

Torilta palailevan tuttavan paperikassista kurkki suklaaminttu, Mentha Chocolade. Se on haettava, välttämätön ainesosa kesädrinksuihin.

Sorsista ja lämmöstä seonneet ihmiset

Maanantaina töihin tullessa ikkunoiden alla pyöri sorsapoikue, jossa kahdeksan poikasta. Homma näytti epävarmalta, varsinkin kun vettä ei ollut mailla halmeilla. Jäimme ohikulkeneen naisen kanssa passiivisesti aktivoituneina pohtimaan mitä tehdä. Mietin hiljaa mielessä, että jos hipsisin tästä, kun hän näytti halukkaalta jäämään passiin. Lopuksi kuitenkin soitin eläinsuojeluvalvojalle, joka sanoi olevansa liian kaukana, ja että poliisille periaatteessa kuuluu kyllä, mutta nyt pitäisi äkkiä saada pahvilaatikko, ja kaverit sinne, ja rantaa kohden. Wha... Kielen päällä oli sanoa, että Ekkai sää ny oo tosissas... Mutta niin sitten kävimme toimeen, koska muita ei ollut heti avuksi tulossa.

Sorsat tietenkin juoksivat jo ties missä, kun saavuin laatikon kanssa paikalle. Hetken kuluttua meitä oli neljän, toisilleen vieraan, naisen porukka sorsia pyydystämässä. Yksi oli englanninkielinen, ja hänellä roikkui kamera kaulassa. Että, ihan adventurous trip to Tampere...

Sen jälkeen, kun muun muassa itse toikkaroin laatikon kanssa keskellä risteystä muiden pysäytellessä autoja (äijät rattien takana katsoivat varmaan, että Jaaha, neljä naista sorsien perässä, no ei kai tässä ole kiire mihinkään...), karvapallot olivat viimein kourilla kahmaisten kasassa.

Sitten ei enää tarvinnutkaan kuin ohjastaa emo kävelemään boksin eli piip-piip-piip-äänien kuuluvassa läheisyydessä läpi liikenteen. Eläinvalvoja laittoi vielä puhelimeeni viestiä, että "Isoon veteen!" Ajattelin, että Se on nyt, pkele, kelvattava se vesi mitä on saatavilla!

Alkupisteestä puolen kilsan päässä saimme sitten vapauttaa poikaset emonsa luo, ja ojaan, josta johti alikulku järveä kohden, joten hyvin ne siellä pärjäävät. Ja jos eivät pärjää, niin se on sitten sen emon vastuulla, joka uhkarohkeudellaan koko projektin pisti alulle. Lopuksi halailimme ja taputtelimme toisiamme selkään. Kun pääsin työhuoneeseen, ilmassa leijui vieläkin ulkomaisen naisen parfyymintuoksu, halailusta ei meinannut tulla loppua. Heh, ihmiset on höpsöjä (ja varsinkin sorsat...), ja tollasilla yhteisefforteilla on sivumerkityksiä.

Jos joskus jotkut neljä randomia päättävät yhdessä ponnistaa ex tempore vaikkapa keskustan päihdeongelmaisten eteen, (olettaisin, että siinä tosin tarvittaisiin hieman yhteistyöhalukkuutta heiltäkin), niin siinä vaiheessa uskon ihmisten läpihyvyyteen.

Viikonlopun päivät olivat kauniita, varsinkin aamuvarhaisella, kun tein lenkkiä Näsijärven rannoilla. Eihän siitä meinannut tulla mitään, kun piti pysähdellä mietiskelemään tällaisiin paikkoihin.

Ja tällasiin.

Olin myös keskustassa piknikillä.

Ensin söin munkkia.

Ja sitten tippui jotain taivaasta.

I can smell it!

Kevät taitaa tulla ihan oikeasti, sen tuntee ihollakin. Voisin melkein väittää, että kevät on nyt! Ilmassa on lämpöä, katupölyä, ja kotona likaiset ikkunat. Kun oli ihan liikkumatta Koskipuiston penkillä, vienojen tuulenpuuskien välissä saattoi vähäsen paahtua.

Keväällä ei jaksa enää yhtään ajatusta lumesta tai jäästä, paitsi hallissa! Just nyt Tapparan tyttöö jänskää hitsisti.

Kävin myös kissaterapiassa kaverin luona. Istuin kahvipöydässä kissa jalkojen päällä naksukehräten. Kiittämätön ihminen kun olen, moitin kynsiään, jotka nautinnosta ojennellen uppoutuivat  lankoja päärmäten ihkauusiin farkkuihini. Kissojen viihdettä on, pää kahdeksikkoa rundaten, katsoa kerrostalon ylimmässä kerroksessa, kun linnut pyrähtelevät puunlatvoissa ikkunan takana. Nyt sitä voi taas tehdä.

Seuraavaksi alan miettiä, mitä sitä kasvattelisi tänä vuonna. Pelargoniat ikkunalaudalla ainakin ovat jo keränneet hehkeää vihreää lehtiinsä. Siitä se lähtee.

Pääsiäinen, lemppari!

Taas on pääsiäinen, ihanaa! Tykkään kaikesta: keltaisesta ja pyhästä, tipuista ja noidista. Mämmiä, paistia, pashaa ja suklaata. Oon jopa niin niuho, että pitkäperjantaina ruukaan olla aika hissukseen. Mukava joskus hiljentyä, kun esim. joulun pyhien aikaan se ei hirveästi onnistu. Pitkäperjantain aamupalana oli näitä lainalapsen kanssa väkertämiämme, ja kerroskupponen: mämmii ja vaniljakastiketta.

Enimmät mässäilyt jätetään pääsiäispäiville. Jääkaapissa on erinäistä osaa lampaasta ja naudasta, koska en osannut päättää.

Tykkään myös siitä, miltä ortodoksien pääsiäinen näyttää ja tuntuu. Valamossa joskus oli hauskaa nähdä, miten suureen pääsiäisyön juhla-aamiaiseen valmistauduttiin keittiössä. Paaston päätteeksi ja keskiyön jumalanpalveluksen jälkeen pöytiin kannettiin klo 2.30 yöllä mm. kulitsoja, pashaa ja baboja. En ehkä ihan talkoolaiseksi pyrkiessäni tajunnut, että yövuoroa paiskitaan, tai että pönötän sukujuhlakahvinkaato-kokemuksella tarjoilijana valkoinen liina käsivarrella, mutta mukavaa oli. Pashaa sivellään baban eli pääsiäispullan kyytipojaksi. Koristeeksi niihin upotettiin palamaan punainen tuohuskynttilä. Hyvältä maistui antimet ja Valamon viinit talkoolaisellekin aamuyöstä, kun tarjoiluhommat feresissä oli pulkassa.

Hyvää pääsiäistä!

Keitokset kohdillaan

Katselin viikonloppuna flunssatoreissani kokitar Camilla Plumia SVT:ltä (eli Yle Femmalta), mä sit tykkään hänest'! Ylelläkin joskus vilahtaa tämä hieman homssuinen, rehevä tanskalaisrouva, joka häärii maatilallaan sen näköisenä, että käy varmasti omakätisesti nappaamassa kalkkunankin tarhasta, vääntää niskat nurin ja pilkkoo paljain käsin pataan (ks. kuva). Tiluksilla pyörii jos jonkinmoista renkiä, apupoikaa ja naispalkollistakin, mutta pomosta ei ole epäselvyyttä. Siitä kyllä on, onko joku heistä miehensä, ainakin näkyvät pääsevän aina lopuksi valmiiden patojen ääreen. Camilla ei paljon ehdi hymyillä, mutta rennolla maailmanmatkaajan otteella keittelee ja jutustelee ihania juttui suitsait.

Camillalla valmistui papuruokia, ja punainen linssikeitos (dhal) oli juuri sitä, mitä mun kärisevät keuhkoputket huusi sisäänsä! Joten tekaisin omanmoisen chilisen linssikeiton kaikilla intialaisilla mausteilla. Ja leipasin oheen naan-leipiä. Ihanaa talviruokaa.

Toinen hiljattain vaikutuksen tehnyt kokki on Tatu Tirkkonen, 6 vuotta, joka juttelee K-kaupan uusimmassa Ruokalehdessä ruokafilosofioitaan, jotka passaa elämään yleensäkin.

Niin, mites se menikään, ei se päämäärä, vaan se matka... Ja tääkin on niin totta, leipomisessa ja elämässä:

Ja jos aamu ei ole ihan kohdallaan, on koko loppupäivä aikaa tasotella sillä puuhalla, joka tekee onnelliseksi.

Pinkillä on väliä

Päivänä viikonloppuisena pääsin lainalasten kanssa mäkeen. Saatoin itse siis keskittyä lähinnä lapsen hinaamiseen mäen päälle ja kiekumiseen (yleensä en kyl ees tajuu, miks aikusten pitää nii kauheesti ylisuojelevasti häiriköidä ja huudella...): "Pois alta, kun muut lapset tulee!", "Varo puuta!" No joo, kai niis on oma pointtinsa.

Ensin piti tosin selvittää, miksi 7-vuotias ei haluakaan laskea mäkeä, ja selittää, että on ihan ok, että pojat laskee pinkillä pulkalla koska... Muuta pulkkaa ei nyt ole, ota tai jätä! Huoh, tää sukupuolittunut maailma. Ja jäin miettiin, ett niin, miks täti on ostanut just pinkin pulkan...

Jäällä ei paljon kinosta

Sen (aamu)päivän työtekemisiini tyytyväisenä (subjektiivinen arvio) livahdin eilen jäälle hiihtämään, priorisointia... Miten hyvää tekikään katsella valkoista laakeutta, ja kirkasta aurinkoa horisontissa. Siellä se aina on kokonaisena, vaikka sitä ei keskellä kerrostaloja, rakennusten käytäviä ja autoletkoja aina huomaakaan. Meditatiivista. Lenkin kääntymispisteellä, Siilinkarin majakalla, istahdin pehvalleni ja kirjoitin huolenaiheeni lumeen, ja ajattelin että hiihtelen siitä sitten poispäin. Mut ei huolta huolesta, kyllähän se sieltä sitten yönhämärissä perässä hiihtelee... mut helpotti. Pehva lumessa ja katse äärettömyydessä saattoi myös lohduttavasti oivaltaa, että ei se mitään, vaikka joskus tuntuu vähän elämänpöntöltä, jäälakeuksia ei paljon mun pönttöydet kinosta.

Hengittelin ja katselin, miten vapaasti auringonsäteet saivatkaan jäällä vaeltaa. Välillä tökkäsivät leijalautailijoihin tai retkiluistelijoihin. Siit' ei puuttunut ku makkara. Olipa joku syy hiihtää takaisin, sininenlenkki jääkaapissa.

Onks teillä sama taivas

Nukkumaan mennessä ja herätessä olen tuijotellut ikkunasta punaista taivasta, epätodellisen kaunis! Kenties muuallakin on näkynyt samaa taivaanpaloa. Ei tulenpunainen, vaan utuinen oranssinruskeanpunainen täyttää koko tienoon ihan yhtäkkiä, samalla tulee jotenkin valoisaa. En tietenkään onnistunut saamaan sitä kiinni kuvatessa sunnuntaiaamuna, mutta jotain tonsuuntaista.

Rusko liittyy kai siihen, mitkä valon aallonpituudet auringon ollessa kulloisellakin etäisyydellä heijastuvat maahan asti ja väreinä silmäämme, ja miten on utua, jääkiteitä ja kosteutta ilmakehässä. Sävy on valloillaan jo ennen, ja mun mielestä jälkeenkin, auringon varsinaista laskua ja nousua. Erikoista, upeeta ja vähän uhkaavaakin, kuin Ilmestyskirja.Nytin maailmanlopun sävyt.

Tollanen tarvitsee musiikkia oheen. Viikonloppuna olen kuunnellut mm. alunperin norjalaista Rebekka Karijordia, jolla on hyviä biisejä, ja sit korkeelentosii biisejä. Tyypissä vain on jotain... taikaa. Biisinsä Wear it like a crown on yhä helmi; lyyrinen, mut siinä on myös hitsin hyvä biitti. Alun alkaen kuulin sen katsellessani tanssiesitystä, ja kyyneleet tuli. Oon ehkä elämälle vähän herkkis, oikeelle ja keksitylle. Itku näet voi tulla katsoessa Kauniita ja rohkeitakin, esim. kun joku siinä kuolee, kenties toista tai kolmatta kertaa, ja taustalla soi se vuosikymmeniltä sarjasta tuttu sama, vain noille hetkille varattu, melodia, snif. Ja mähän tiedän tän, oon kattonu, ja itkeny, sitä alusta asti.