Sienimetsällä piispanhatut heiluen

Samoilin viikonloppuna Niihaman metsissä sieniporukassa. Olen käynyt sienimetsällä aiemmin kolmesti. Kerran sain entisen ruohonleikkaajan lähtemään kanssani Teiskon metsiin ja palasimme mukanamme vain muutama näköhavainto mustista, vettyneistä limakasoista. Yksi virkistäytymisiltapäivä vietettiin työporukassa lähimetsässä: innokas toverisienestäjä jakoi lopuksi avuliaasti minunkin kippooni löydöksiään. Silloin joku löysi jopa mustatorvisieniä, en minä. Kerran kävin ystävän kanssa mökillään, jolloin luonnollisesti saalis oli aika taattu; sain kotiinviemisiksi alkutalven huurresuppiloita ja lasikarpaloita.

Tällä kertaa ilmoittauduin kansalaisopiston suppilovahveroretkelle. Täytyyhän saaliin olla taattu, ohjaaja on varmaan käynyt valmiiksi katsomassa sieniä huojuvat mättäät ja johdattaa meidät suoraan sateenkaaren päähän.

Alku ei näyttänyt lupaavalta, keräyskulhooni sai mennä aika syvälle, ennenkuin tuli sieni vastaan.

Kanssakulkijan (ensikertalainen sienimetsällä, kuinkas muuten) koppa sitä vastoin näytti tältä.

Kunnes .... muutaman tunnin harhailtuani metsään, kohti ohjaajan pillinääntä, taas metsään, ja kohti pilliä... kohtasin ihanan näyn.

Hetken päästä koppaan päätyi jopa näitä.

Sitten seurasi taas sienetöntä vaellusta, kunnes Tapio, tuo metsän, ja samalla kaikkien sienien, jumala ja sienisaaliiden jakaja katsoi parhaaksi saatella minut tiluksiltaan hyvillä mielin. Törmäsin kaatuneeseen puuhun (en kaatunut), jonka ympärystä pulppusi suppiloita. Ja loppu hyvin, kaikki hyvin, sain yhden reilun pannullisen kastiketta.

Sen opin siis, että suppilovahverot viihtyvät kaatuneiden puunrunkojen ja polkujen ympäristössä, eivätkä pidä liian kosteasta.  Pitävät kai kuusista, mutta itse en löytänyt niiden alustoja nuuskittuani juuri mitään.

Uusia, hauskoja sieniä opin myös tunnistamaan. Tämän kohdalla en ollut porukkamme ainut, joka hullunkiilto silmissä lappoi näitä pussiin korvasieninä. Retkenvetäjä sitten valaisi, että korvasienet ovat kevään sieniä, nämä taas ovat piispanhattuja. Ja toden totta, siltähän ne näyttävätkin.

Mutta summa summarum, en nyt oikein tiedä, onko sienestys mun juttuni. Viisi tuntia, ja pannullinen kastiketta. Viisi minuuttia ja saman saaliin saa Tammelantorilta pikkuhintaan.

Touch-me-not

En tiedä, missä vaiheessa elämää minua on kasvatettu tynnyrissä, mutta todennäköisesti se osuu aina siihen kohtaan vuotta, jolloin jättipalsami kukkii. Minulle tuli nimittäin sen olemassaolo ihan uutena asiana. Yhtä Pirkkalan ojanpientaretta kulkiessani niitä vain olikin siinä yhtäkkiä silmänkantamattomiin. Kenties osasyynä tietämättömyyteeni on se, että havaintokartan perusteella Koti-Vaasan seudulla sitä ei juuri esiinny.

 

Jättipalsamihan on oikeastaan ihan kivannäköinen, pinkki kasvi, vähän kuin orkidea, ja silti niin haukuttu ja ei-haluttu. Ihan syystä, ymmärtäisin. Se on alkuperäisten luonnonkasviemme murhaaja, haitakas vieraslaji, jota innolla hävitetään jopa porukoittain. Ilmianna siis naapurustossasi loisiva palsami!

En voinut kyllä vastustaa kiusausta käydä muutamaan otteeseen poksauttamassa siemenkotaa; kukka kun ampuu siemeniään voimalla, kun kypsää siemenkotaa vähänkin hipaisee. Tätä nimitetään muilla mailla sen perusteella myös touch-me-noteiksi. Latinankielisen nimityksen alkunsa, ja sukunsa, taas on impatiens, joka tarkoittaa just sitä kärsimätöntä. Kaunis ja hauska vihuliainen siis tämä.

Syyskuun lapsi nautiskelee

Olen jo koittanut raivata kasvuston rippeitä parvekkeeltani. Paprikoita sai tosiaan odottaa auringottoman kesän läpi elokuun lopulle asti. Tällaiset tomaatinkokoiset pampulat roikkuvat kasvissa nyt, eihän näistä raukoista aikuiseläjiksi enää tähän aikaan vuodesta ole.

Chili on läpi kesän työstänyt hedelmää, mutta ei niistä moni ehtinyt punastua.

Tässä se ainokainen punainen tähän mennessä, taas yksi kokkaus oman sadon reseptien joukkoon, chilisuklaa.

Torilla on tähän(kin) aikaan vuodesta ihanaa. Tämä satsi päätyi kotiin lauantaina. Sienet päätyivät kermakastikkeeseen, johon upotettiin lihapullia, ja puolukat lappapuuroon (murresana joka tarttui jäädäkseen laiskan puutarhurin entiseltä ruohonleikkaajalta).

 

Viime viikolla kävelin ensi kertaa ihan kunnolla Tahmelan rantamaisemissa. Välillä tunnelma oli kuin Blair Witch Projectissa, niin oli hämyistä aarniometsää ja vanhoja tukinuittoputkia pelottavine putkensuineen. Tämä köynnöskasvi oli kiivennyt hassusti pitkin puun maahan asti ulottuvaa oksaa pitkin.

 

Rantalenkin jälkeen päivä taittui illaksi Pispalan Kujakollissa, kiva paikka. Tunnelma oli niin syksyinen kuin tähän aikaan voi olla.

 

Ötökkätilinpäätös

Viime viikonloppuna lämpö helli Tamperetta, Venetsialaisia ja Chilifestejä. Ja perhosia. Ehdin näkemään tällekin kesälle neitoperhon, se on mun suosikkileidi.

Mitenkähän teidän puutarhoissa on pörrännyt tänä kesänä? Ainakin elokuu on tainnut olla muidenkin kuin minun mielestä ötökkärikasta aikaa. Kenties huomasitte taannoin lööpin kimalaisten joukkotuhosta. Astelin itse tällaisen kuolemankentän läpi täällä Tampereella. Yläpuolella leyhytteli kaikessa rauhassa pörriäiset tappanut hirviöpuu, lehmus. Raatoja oli paljon.

Töistä tullessani taasen seisoin bussipysäkillä, misantrooppi minussa sai vetäytymään ihan sinne katoksen peräosaan säästyäkseni muutamalta väsyneeltä sananvaihdolta työpuolituttujen kanssa. Pikkasen alkoi kutittaa, ja tunsin pienen kipityksen jaloissani siellä täällä. Seisoin muurahaisten maanalaisten onkaloiden maanpäällisten osien kohdalla. Ja sitä lentomurkkujen määrää! Jopa tiivis asfaltti kelpaa näemmä kodiksi niille. 

Ja sit yks päivä käveltiin kaverin kanssa keskustassa, amppari iski kiinni kaveriin ja pisti. Siinä ei mennyt kuin kymmenen sekuntia, ei esileikkiä eikä jälkipuheita. 

Että näin ne törmäävät, joskus pistin välissä, ihmisen ja hyönteisen maailmat. 

Sadon kerjuuta

Kuten totesin aiemmin, parvekepuutarhan pykääminen on ollut lähinnä harjoittelupohjaista tänä kesänä. Tässä kuvassa kirsikkatomaattisatoni (siitä voi puhua ihan yksikössä kirsikkatomaatti) ja siitä valmistunut tomaattibasilikasalaatti, puuttuu vain mozzarella.

 

Valtaisat varjot tuossa kuvassa hieman hämäävät, se ainoa tomaatti on tämänkokoinen. 

Että ei juur' juhlita tomskusadolla. Onneksi basilika sentään on kasvanut, se kun ei taida olla siitä vaativimmasta päästä ... Lohduttaa kuitenkin.

Syys saa väkistenkin

Kävelin aamulla töihin siirtolapuutarhan läpi. Kesän kukkaloisto oli vaimentunut ja kasvit jo kuin hieman vetäytyneet itseensä.Värit olivat mattaisia ja rusehtavia.

Polulla astellessani tuoksui niin vadelmalta, että se sai minut lankeamaan laittomuuksiin ja katsottuani oikealle ja vasemmalle nappasin vaivihkaa vihellellen polun vierestä marjan jonkun puskasta. Oksa suorastaan työntyi seireenin lailla kohti minua. Oli isoja ja makeita vattuja. Vanhempi rouvashenkilö ruukaa poimia nuo polunreunusten puskat aika nopsaa tyhjiksi, sattuneesta syystä. Ehätin ensin.

Ja joku ystävällinen sielu oli pystyttänyt mökin minullekin!

 

Vierailin iltana eräänä kissakaverini luona, ja emäntää ei meinannut näkyä missään. Kunnes vilkaisin parvekkeelle. Siellä hän köllötteli hyllyllä ilta-auringon vielä juuri ja juuri valaisemassa nurkassa. Että otetaanpa mallia muutkin ja hyödynnetään ihanat elokuun illat! Jahka sateenvihma sallii...

Kesän kaunein ja oudoin

Elämän olosuhteiden muututtua olen siis nykyään entisen kotoni satunnainen etäpuutarhuri tai viikonloppuhortonomi. Tämä muuttunut puutarhasuhteeni on aiheuttanut tietysti itselleni surua ja harmistusta, mutta myös viivästystä blogitekstien syntyyn. Pääsen kuitenkin aina välillä vierailemaan entisessä puutarhassani, hiukka rapsuttelemaan ja juttelemaan kukkasille. Koitan muutenkin yhä tämän hienoisen siirtymäkauden jälkeenkin pitää yllä blogiani ja sen kukka- ja kasvikertomuksia, niin paljon iloa se on minulle tuottanut ja avannut puutarhamaailmaa entisestään. Välillä tuntuu, että elämä on pullollaan puutarha-asioita ja -ajatuksia, vaikkei sitä omaa isompaa kukkapenkistöä olekaan joka päivä käsillä. Omassa kerrostalokodossani olen viritellyt erinäisiä kasveja tänä kesänä: tomaattia, chiliä, köynnöskrassia. Mutta aivan kuten rivitalossakin, myös siellä, puutarhankasvatusasiat hakevat paikkaansa ja täytyy kokeilemalla hakea mikä menestyy ja mikä ei. Joten ensimmäisen parvekepuutarhuriuden kasvatustulos on ollut vähintäänkin hmm...

Kävin siis päivänä kesäisenä katsomassa kätteni aiempivuotisia tekosia. Suurta ihastusta ja maireaa itsetyytyväisyyttä aiheutti kaksivuotinen sormustinkukka, josta viime kesänä näki vasta vihreät maanpäälliset. Nyt se oli aivan fantsu ja ihmeellisen kaunis. Ja sehän on ikivanha rohtokasvi sydänvaivoihin käytetyn digitaliksensa ansiosta. Mutta kuten maailmassa yleensä, mikään asia ei ole täydellinen, joten sydänhoivan vastapoolina: hirveän myrkyllinenhän tämä on. Entisessä puutarhassani kasvaa sormustimia nyt lilana ja valkoisena. Siis niin ihanaa!

Nauruun taas meinasi minut kuristaa tämä pihan perukan yksinäinen (joka olisi pystynyt varrellaan varmaan kuristamaan ihan oikeastikin...).Tuija taannoin valistikin minua, että kyseessä on ukontulikukka. En ehtinyt itse nähdä sitä kukkivana, joten siirryin suoraan tähän hassun ulkomuodon vaiheeseen.

Siis voiko enää hullunkurisempaa pötkötikkua olla nähty.

Tilkkutäkkipuutarha

 

Viikko takaperin astelin läheisen siirtolapuutarhan kapeita kujia. Siirtolapuutarha pikkutontteineen on kuin tilkkutäkki, jossa kaikki tilkut ovat erilaisia. Monet näyttävät kukat ovat rehevimmillään juuri nyt. Äkkisilmäyksellä yli pihojen suurin suosikki tämän hetken kukkijoissa on pioni eri väreissä. Vaikutelma voi tietysti syntyä siitäkin, että se osuu isona ja krumeluurina helposti silmään.

Pioneissa tykkään melkein eniten juuri aukeamassa olevista nupullisista. Kun kukka on auki, se on jo tavallaan menettänyt terhakkuuttaan.

Herhiläinen tykkää eniten ihan auki olevista.

Idänunikko on upean, ja yllättävänkin, isokukkainen, terälehdet suorastaan lepattavat vienossa kesätuulessa.

Ja sen kukittua siemenkodat ovat kyllä tosi hauskoja.

Tämä tiikerinlilja oli erikoisenvärinen, en ole tämänsävyistä oranssia nähnytkään aiemmin, "likaisemman" oranssi taitaa olla se yleisin.

 

Ja oi, miten kauniita nämä olivat, olisivatko iiriksiä?

Perinnekasvikavalkadiin, ja varsinkin mun lempikukkapotpuriin, kuuluvat tietysti akileijat.

Malvikki on kans kiva.

Ja löytyihän sieltä sitä tarha-alpiakin... grr... Yllättävän vähän tosin, melkein (siis melkein) tuli ikävä.

 

 Tässä setissä se jopa menettelee.

Täytyy sanoa, että kyllä siinä saa koittaa tontinomistaja pistää parastaan ja rapsutella pihamaata kesäyöt läpeensä, jos yhtään kurkkii naapurin puolelle. Meinaan sen verran toinen toistaan komeampia pläntit olivat. Samoin on varmaan nukuttava haulipiippu polvella, jos meinaa cityrusakoiden tuholta säästyä. Yksi sellainen oli kanssani samaan aikaan samalla kujalla sightseeingilla.

Villejä lupiineja ja tarha-alpeja

Yksi kesän villi kukkija alkaa olla juuri viettämilläni leveysasteilla länsirannikollakin jo mennyttä tältä kesältä ja on kuulemma hirveä maanvaiva, mutta kun mä niin tykkään siitä... Onhan se sellainen lapsuuden autiotalojen ja muiden suurten puutalopihojen kasvi. Varsinkin valkoisia pysähdyn oikein katselemaan. Mutta se onkin sisimmältään ovelaakin ovelampi vihulainen, kerää typpeä ilmasta ja rehevöittää maan josta tullut. Petturi! Jos teillä siis kasvaa lupiineja pihan nurkilla, niin nyt alkaa olla kriittiset vaiheet hankkiutua siitä eroon, kannattaa näet kukintavaiheessa ennen siemeniä ottaa viikate käteen ja heilauttaa pari kertaa kasvit lakoon.

Toinen, jota minun puolestani voisi hieman karsia pihoista, on tarha-alpi, mutta tämä on tietenkin vain oma henkilökohtainen mielipiteeni... Tepastelimme näet ystävän kanssa keskiviikkokävelyllä eräällä omakotitaloalueella täällä Tampereen seudulla ja aika meni rattoisasti bongaten pihoja, joissa ei kasvaisi tarha-alpia. Voin kertoa, että niitä ei ollut montaa. Huomattavasti mielenkiintoisempaa oli koittaa metsästää pihaa, jossa on sekä tarha-alpi että trampoliini, ne näet näyttivät sulkevan toisensa pois (taustalla oleva syy-seuraus-suhde jäi vielä pohdinnan tasolle). Jaa, että miksikö bongailla, noo, säästyi ainakin turhilta puheenaiheilta...