Elämän olosuhteiden muututtua olen siis nykyään entisen kotoni satunnainen etäpuutarhuri tai viikonloppuhortonomi. Tämä muuttunut puutarhasuhteeni on aiheuttanut tietysti itselleni surua ja harmistusta, mutta myös viivästystä blogitekstien syntyyn. Pääsen kuitenkin aina välillä vierailemaan entisessä puutarhassani, hiukka rapsuttelemaan ja juttelemaan kukkasille. Koitan muutenkin yhä tämän hienoisen siirtymäkauden jälkeenkin pitää yllä blogiani ja sen kukka- ja kasvikertomuksia, niin paljon iloa se on minulle tuottanut ja avannut puutarhamaailmaa entisestään. Välillä tuntuu, että elämä on pullollaan puutarha-asioita ja -ajatuksia, vaikkei sitä omaa isompaa kukkapenkistöä olekaan joka päivä käsillä. Omassa kerrostalokodossani olen viritellyt erinäisiä kasveja tänä kesänä: tomaattia, chiliä, köynnöskrassia. Mutta aivan kuten rivitalossakin, myös siellä, puutarhankasvatusasiat hakevat paikkaansa ja täytyy kokeilemalla hakea mikä menestyy ja mikä ei. Joten ensimmäisen parvekepuutarhuriuden kasvatustulos on ollut vähintäänkin hmm...
Kävin siis päivänä kesäisenä katsomassa kätteni aiempivuotisia tekosia. Suurta ihastusta ja maireaa itsetyytyväisyyttä aiheutti kaksivuotinen sormustinkukka, josta viime kesänä näki vasta vihreät maanpäälliset. Nyt se oli aivan fantsu ja ihmeellisen kaunis. Ja sehän on ikivanha rohtokasvi sydänvaivoihin käytetyn digitaliksensa ansiosta. Mutta kuten maailmassa yleensä, mikään asia ei ole täydellinen, joten sydänhoivan vastapoolina: hirveän myrkyllinenhän tämä on. Entisessä puutarhassani kasvaa sormustimia nyt lilana ja valkoisena. Siis niin ihanaa!
Nauruun taas meinasi minut kuristaa tämä pihan perukan yksinäinen (joka olisi pystynyt varrellaan varmaan kuristamaan ihan oikeastikin...).Tuija taannoin valistikin minua, että kyseessä on ukontulikukka. En ehtinyt itse nähdä sitä kukkivana, joten siirryin suoraan tähän hassun ulkomuodon vaiheeseen.
Siis voiko enää hullunkurisempaa pötkötikkua olla nähty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti