Talvesta suoraan kesään?

Meillä on jo näin iso lehti koivussa!

Kävin viikolla kahden päivän työreissulla "pohjoisessa" (= Oulussa), jossa koivuissa oli vasta ruskeat silmut. Kun pääsin Tampereelle takaisin tuntui kuin poissaollessa olisi vihreä vaippa laskeutunut maiseman päälle, niin oli kevät edennyt. Tai hypättiinköhän se ihan yli, kun hellerajaa ollaan tässä heti nakutettu? 

Toinen varma kesän merkki: torikausi on alkanut! Kasvien myyjiä oli jo ihan kivasti ja tässä tämän päivän saalistani: muutama mukava pelargoninalku, jokunen perennantaimi ja pieni ruohosipulimätäs. Leikkona narsisseja: tykkään ei-niin-keltaisista lajikkeista. Pelargoneista eivät myyjät tienneet, mitä on tulossa, mikä on jänskänkiva juttu.

Ja niin se vain on, että täytyisi jaksaa luottaa, että elämä järjestää rivitalonpihoja! Sisko saa oman sellaisen, joten aloitin sen täyttämisen tänään ostamalla suosikkiani, akileijaa.

Jos mietitte, mitä tuosta vihreästä paperipussista luuraa, niin siellä on yksi näistä otuksista.

Valintani osui hippoon. Ostopäätöksen jälkeen ei voinut enää perääntyä, vaikka kuulin yllättäen, että tämä oli löntystellyt Tammelantorille Kaukoidästä asti.

Laineiden liplatusta kallioilla

Eilen illalla kuljeskelin Näsijärven rantamaisemissa. Kävin tsekkaamassa, onko vesi vapaana. Hyvältä näytti. Aallot pääsivät jo vapaasti, jos ei nyt kohisemaan, niin ainakin arasti pärskähtelemään rantakallioille. Istahdin kalliolle, kun ilta-aurinko kaartui ihanasti ulapalle.

 

Maastossa kevät ja talvi vielä kohtasivat. Tässä pääsisi vielä melkein hiihtämään.

Mustalumisten latujen katveessa kasvoi sinivuokkoja.

Siirtolapuutarhassa jonkun tontti näytti jo näin siistiltä.

 

Sama palsta näytti viime kesäisessä kuosissaan tältä, uskokaa pois, kesä tulee. (ei muuten ole minun tönöni)

 

Muuten siirtolapuutarhassa olivat kasvit yllättävänkin vähän edenneet kasvussaan. Liekö pakkasyöt himmanneet tahtia... nyt perjantaiaamulla minun kännykkäni näytti -1 astetta. Uniset krookuksetkaan eivät uskaltaneet avata silmiään.

Hauskaa vappua!

Tulihan se kevät sieltä, meinas usko loppua. Vappuhan tulee aina, oli sitten kevät tai ei.  

Tein ja söin eilen kasan munkkeja. Mitä enemmän tekee ei-muotovalioita, sitä enemmän saa tekijä syödä. Eihän niitä kehtaa vieraille syöttää...

Pakko laittaa tähän muutama kuva keväänmerkeistä täällä meilläpäin. Ensimmäisenä ehti leskenlehti jo reilu viikko sitten.   

Samaan aikaan siirtolapuutarhassa näytti tältä.

To be continued... 

Kirjokaaren alla

Harvassa ovat ne paikat, joissa cityihminen pääsee avonaisen taivaankuvun alle. Siis niin, että saa tunteen kuin taivas kaartuisi kuperana yllä, näkisi sen reunat. Jäällä pääsee.

Tepastelin eilen Siilinkarille. Viikontakaisen hiihtoreissun, kirjaimellisesti tökkivät, kokemukset saivat jättämään sukset kotiin. Jäänpäällinen loska nimittäin jäätyi paakuiksi suksien pohjaan ja se hiihtäminen loppui siihen. Melkein kuin seinään. Vaan enpä ollut ainut, hieman ennen sulaan ajamistani katselin vahingoniloisena suksenpohjiaan rapsuttelevaa miestä: voivoi, kyllä on huonot sukset hällä alla...

Jäällä hiihtämisessä on rauhoittavaa lähtemisen tunnelmaa. Muistan jo esinuoruudesta (nuoruushan kun ei ole vielä osaltani ohi, eihän...), miltä se tuntui. Kuin voisi hiihtää maailman ääriin, jäätä ja hiljaisuutta vain riitti ja riitti. Eväidensyöntihetki oli vielä ihana, mutta sitten se takaisintulo... Jos oli hiihtänyt maan-ääriin-mentaliteetilla, takaisinhiihto saattoi ymmärrettävästi tuntua pitkältä. Pysähtyminen oli jo ehtinyt kylmettää ja kroppaakin väsytti.

Eilisen lenkkini päätteeksi näin muuten erilaisen "lenkityksen". Rouva glamourharmahtavissa hiuksissaan ulkoilutti villakoiraansa hihnan päässä istuen itse autossa, vieläpä tiellä. Auto parkkiin aurinkoiseen rantaan sellaiseen kohtaan johon ja josta pääsee vauhdilla kurvaamaan matkoihinsa, ovi auki ja koira ulos narun päähän tekemään tarpeitaan. Itse voi istua mukavasti kuskin paikalla ja koiran hoidettua asiansa taputtaa polveaan ja koira pomppaa pelkääjän paikalle. Ja eiku kaasu pohjaan. Kyl mää vähän katoin, että hei haloo.

ps. Kirjokaaresta puheenollen, illalla Näsijärven yllä välkkyivätkin revontulet upeana, vihreänä nauhana!

Laventelisokrua

Siellä, missä "sataa lunta hiljaisille silloille, silloille joista kukaan ei tiedä", Tarjei Vesaasia (tykkään!) vapaasti - tai sitten ihan sanatarkasti, en enää muista - mukaillen, alkaa lumisade pikkuhiljaa laantua ja puutarha-ajatukset viritä. Tänä keväänä minulla ei ole omaa maata, ei ruohoa, ei kukkapenkkiä. Ja silti: ajatuksissa voi olla noita kaikkia. Joten ylläpidän hiljaisten siltojeni puutarhuriminää mm. tilaamalla uuden puutarhalehden. Koskaan ei elämässä tiedä, milloin saa taas siirtää kaikki ajatuksensa käsiin ja siitä muhevaan kukkamaahan.

Vanhaa puutarhaani tekisi mieli käydä kevään korvilla kurkkaamassa, että mitä sieltä puskee. Mutta ehkä se ei ole hyvä ajatus, se on kuitenkin jätettävä sinne ja käveltävä pois.

Mutta: viikonloppuna katselin boksilta Leilaa, kun se leipoo Ranskanmaalla. Ruotsinkieli on niin kotoista rannikolta tulleelle. Leila on ihanan sensuelli ja nappisilmäinen, ja leipoo ja kokkaa toteuttamiskelpoisia juttuja. Vinkkireseptinä Leilalta kaikille ensi kesän tuoksukasvin kasvattelijoille: laventelisokeri, jolla hän kuorrutteli grillattuja persikoita. Simppeliydessään siis sokeria ja laventelinkukintoja, sokrudesiä kohden neljä kukintoa. Ja Leilan mukaan härlig aromi leviää sokeriin. Kokeilkaahan te, jotka luvan kanssa saatte käydä kukkapenkistänne napsaisemassa.

Ja eiku pulkalla kevättä kohden!

Uuden vuoden kynnyksellä

Juuri sopivaa puuhaa uudenvuodenaatonaatolle on lumiukkobongailu. Muutaman kilometrin matkalla niitä osuikin tielle mukava määrä ja vieläpä niin, että uusi löydös toi aina jotain uutta mielenkiintoista. Nämä eivät olleetkaan mitään persoonattomia ruohoisten lumimöykkyjen torneja, vaan kaikkiin oli panostettu ajatusta.

Ensin vastassa seisoi knallipäinen herrasmies (siis joku oli oikeesti uhrannut hattunsa tähän...).

Kulman takaa tuli vastaan melkeinpä punkasenteella ukko, joka muistutti, kaikella kunnioituksella, erästä paikallisen yliopistomme ansioitunutta maailmankansalaista.

Seuraavan lumimiehen kohtasimmekin kahdessa osassa, ensin päättömänä, ja sitten huomasimme pään lepäävän viereisellä penkillä.

Ei, tämä ei ole lumiukko, vaan panda, mutta kun se niin linssiluteena kurkki, niin pakkohan se on tähän ympätä.

Tallustelumme lopussa odotti koko reissun kruununa kokonainen palloperhe!

Näihin oli tosissaan panostettu: silmät olivat perunasta, nenä kunnon kuorimaton porkkana ja ripsetkin oli taivuteltu tikuista.

 

Näiden iloisten otusten myötä: Iloa vuoden vaihtumiseen ja kaikkea hyvää vuodelle 2013!

Joulumielellä

Joulu on suloista odotusta.

 

 

Ja sitten koittaa aaton ilo, valo ja riemumieli: Hyvää Joulua kaikille!

Sienimetsällä piispanhatut heiluen

Samoilin viikonloppuna Niihaman metsissä sieniporukassa. Olen käynyt sienimetsällä aiemmin kolmesti. Kerran sain entisen ruohonleikkaajan lähtemään kanssani Teiskon metsiin ja palasimme mukanamme vain muutama näköhavainto mustista, vettyneistä limakasoista. Yksi virkistäytymisiltapäivä vietettiin työporukassa lähimetsässä: innokas toverisienestäjä jakoi lopuksi avuliaasti minunkin kippooni löydöksiään. Silloin joku löysi jopa mustatorvisieniä, en minä. Kerran kävin ystävän kanssa mökillään, jolloin luonnollisesti saalis oli aika taattu; sain kotiinviemisiksi alkutalven huurresuppiloita ja lasikarpaloita.

Tällä kertaa ilmoittauduin kansalaisopiston suppilovahveroretkelle. Täytyyhän saaliin olla taattu, ohjaaja on varmaan käynyt valmiiksi katsomassa sieniä huojuvat mättäät ja johdattaa meidät suoraan sateenkaaren päähän.

Alku ei näyttänyt lupaavalta, keräyskulhooni sai mennä aika syvälle, ennenkuin tuli sieni vastaan.

Kanssakulkijan (ensikertalainen sienimetsällä, kuinkas muuten) koppa sitä vastoin näytti tältä.

Kunnes .... muutaman tunnin harhailtuani metsään, kohti ohjaajan pillinääntä, taas metsään, ja kohti pilliä... kohtasin ihanan näyn.

Hetken päästä koppaan päätyi jopa näitä.

Sitten seurasi taas sienetöntä vaellusta, kunnes Tapio, tuo metsän, ja samalla kaikkien sienien, jumala ja sienisaaliiden jakaja katsoi parhaaksi saatella minut tiluksiltaan hyvillä mielin. Törmäsin kaatuneeseen puuhun (en kaatunut), jonka ympärystä pulppusi suppiloita. Ja loppu hyvin, kaikki hyvin, sain yhden reilun pannullisen kastiketta.

Sen opin siis, että suppilovahverot viihtyvät kaatuneiden puunrunkojen ja polkujen ympäristössä, eivätkä pidä liian kosteasta.  Pitävät kai kuusista, mutta itse en löytänyt niiden alustoja nuuskittuani juuri mitään.

Uusia, hauskoja sieniä opin myös tunnistamaan. Tämän kohdalla en ollut porukkamme ainut, joka hullunkiilto silmissä lappoi näitä pussiin korvasieninä. Retkenvetäjä sitten valaisi, että korvasienet ovat kevään sieniä, nämä taas ovat piispanhattuja. Ja toden totta, siltähän ne näyttävätkin.

Mutta summa summarum, en nyt oikein tiedä, onko sienestys mun juttuni. Viisi tuntia, ja pannullinen kastiketta. Viisi minuuttia ja saman saaliin saa Tammelantorilta pikkuhintaan.

Touch-me-not

En tiedä, missä vaiheessa elämää minua on kasvatettu tynnyrissä, mutta todennäköisesti se osuu aina siihen kohtaan vuotta, jolloin jättipalsami kukkii. Minulle tuli nimittäin sen olemassaolo ihan uutena asiana. Yhtä Pirkkalan ojanpientaretta kulkiessani niitä vain olikin siinä yhtäkkiä silmänkantamattomiin. Kenties osasyynä tietämättömyyteeni on se, että havaintokartan perusteella Koti-Vaasan seudulla sitä ei juuri esiinny.

 

Jättipalsamihan on oikeastaan ihan kivannäköinen, pinkki kasvi, vähän kuin orkidea, ja silti niin haukuttu ja ei-haluttu. Ihan syystä, ymmärtäisin. Se on alkuperäisten luonnonkasviemme murhaaja, haitakas vieraslaji, jota innolla hävitetään jopa porukoittain. Ilmianna siis naapurustossasi loisiva palsami!

En voinut kyllä vastustaa kiusausta käydä muutamaan otteeseen poksauttamassa siemenkotaa; kukka kun ampuu siemeniään voimalla, kun kypsää siemenkotaa vähänkin hipaisee. Tätä nimitetään muilla mailla sen perusteella myös touch-me-noteiksi. Latinankielisen nimityksen alkunsa, ja sukunsa, taas on impatiens, joka tarkoittaa just sitä kärsimätöntä. Kaunis ja hauska vihuliainen siis tämä.

Syyskuun lapsi nautiskelee

Olen jo koittanut raivata kasvuston rippeitä parvekkeeltani. Paprikoita sai tosiaan odottaa auringottoman kesän läpi elokuun lopulle asti. Tällaiset tomaatinkokoiset pampulat roikkuvat kasvissa nyt, eihän näistä raukoista aikuiseläjiksi enää tähän aikaan vuodesta ole.

Chili on läpi kesän työstänyt hedelmää, mutta ei niistä moni ehtinyt punastua.

Tässä se ainokainen punainen tähän mennessä, taas yksi kokkaus oman sadon reseptien joukkoon, chilisuklaa.

Torilla on tähän(kin) aikaan vuodesta ihanaa. Tämä satsi päätyi kotiin lauantaina. Sienet päätyivät kermakastikkeeseen, johon upotettiin lihapullia, ja puolukat lappapuuroon (murresana joka tarttui jäädäkseen laiskan puutarhurin entiseltä ruohonleikkaajalta).

 

Viime viikolla kävelin ensi kertaa ihan kunnolla Tahmelan rantamaisemissa. Välillä tunnelma oli kuin Blair Witch Projectissa, niin oli hämyistä aarniometsää ja vanhoja tukinuittoputkia pelottavine putkensuineen. Tämä köynnöskasvi oli kiivennyt hassusti pitkin puun maahan asti ulottuvaa oksaa pitkin.

 

Rantalenkin jälkeen päivä taittui illaksi Pispalan Kujakollissa, kiva paikka. Tunnelma oli niin syksyinen kuin tähän aikaan voi olla.