Kurpitsan katveessa

Sen verran tuli tota satoa tänä vuonna, että täytyi pyytää flikat apuun...

No, eivaine, Ahlmanin opistolla kisailtiin Tampereen, jos ei maailman, suurimman kurpitsan kasvattajan tittelistä. Jättipumpkineita piisasi lavantäys, joten jouduimme poistumaan kesken punnituskierroksen, suurin lienee painanut kymmeniä kiloja. Olivathan ne komeita, mutta enpä taitaisi itse viitsiä niillä pihaani täyttää. Meinaan, mitä niillä tekee? Muuten kaikkiruokaisena, toisinaan kotioloissa jopa kaikenruokailevana, välttelin kouluruokailussa viimeiseen asti niitä säilöttyjä kurpitsankuutioita, joita oli välillä sekoitettuna salaattiin ja välillä sellaisenaan. Yak. Ahlmanillakin kuuluteltiin, että saapi ilmoittautua, mikäli haluaa lähteä kotio kohden jonkun kasvattama jättikurpitsa kainalossa.

Mitäs tästä kahvakuulasta tuumaatte?

Jos siellä on vielä joku jolta on pyydettävissä, niin suokaa anteeksi jopa kahden viikon hiljaisuus. En ole juurikaan kumisaapastani ovesta takapihalle pistänyt, saati että olisin liiemmälti puutarhassa puuhastellut. On satanut paljon ja olen ollut uuvahtanut. Ihmisen poissaollessa kasvikunta villiintyy, sen huomaa esim. tästä harjanvarteen pesiytymään päässeestä kärhöloisesta.

Hitsi, kun näyttivät muuten Ahlmanin myyntipöydällä arbuusit hyviltä. Voisi ensi vuonna kokeilla, miten onnistuisi kasvattaa niitä avomaalla takapihalla. Eikös se Aku Ankkakin siinä yhdessä pätkässä onnistunut aika kivasti meloninkasvattajana.

Kyyttöjen ja lapinlehmien kanssa en tällä kertaa päässyt lähikosketukseen, lasin läpi tosin tiirailin navettaan. Heidän suotuisalla panoksellaan luotuja tilan juustoja maistelin ja kotiinkin ostin. Paikan oma omenamehu oli myös tosi hyvää, jospa vaikka tässä illan päälle keittelisi ruskaisen syysdrinksun lirauttamalla camparia joukkoon.

Viininviljelyä ja mansikoiden maistelua

Työkaveri toi villiviintä. Ajattelin istuttaa sen kirsikkapuumme juurelle. Jospa se kietoisi itsensä puun ympärille ja nousisi sitten keväällä sitä pitkin. Oisko siinä ideaa? Kirsikoita kun ei kerran tänä kesänä näkynyt yhtäkään, hyvä jos lehtiä jokunen, niin saadaan villiviinillä jotain eloa puuhun. Täytynee vaan pitää villivinetto kurissa, tai se tunkee pian ovista, ikkunoista ja tuuletusaukoista, kuten kärhö jo tekee.

Kävin taas napsimassa mansikat parempiin (kuin räkättirastailla) suihin puskasta, sato on runsasta. Kasvit tuntuvat todella olevan ulalla myöhäisestä lämmöstä ja lauhkeudesta. Se parjaamani munakoisokin kasvattaa taas uutta kyytä povellaan, eiköhän tämäkin miniksi jää.

Olen ihan epätietoisesti kutsunut näitä aiemmin tekstissä esikoiksi. Herttilee, nehän ovat astereita. Kaikkee ei voi tietää, heti. En millään meinaa malttaa kerätä näitä vaasiin sisälle, vaikka ne alkavat pian kypsyä yli.

Vähän harmittaa, kun en tänä syksynä laittanutkaan ruiskaunokin siemeniä maahan, ne kun ovat aina olleet äidin lemppareita ja putkahtelevat esiin helposti ja runsaasti. Taisi äidin lapsuudessa ruispellot lainehtia ruiskukkaa, vaan toisin on nykyään myrkkyjen ja jalostettujen viljansiementen aikana, ruiskukatkin ovat kaikonneet pelloilta. Viime syksynä eriväriset kaunokit rehottivat penkissäni. Vikana vain se, että sade saa ne makaamaan ja takkuuntumaan toisiinsa. Parempi kerätä niitä ahkerasti vaasiin siis.

No tota...

Kolme kuukautta kypsyttelyä, päivittäistä juttelua, satalitroittain raikasta, kannusta lempeästi laskettua vettä, kevyitä napautuksia silloin tällöin pölyttymisen toivossa ... Ja tässä kiitos. Kaksi kitukasvuista munakoison irvikuvaa alkoi nyt vaihtaa väriäänkin värittömän puolelle, joten nappasin ne vihdoin pois. Yksi pieni on vielä kiinni kasvissa muka kuin aluillaan, hah.

Ehkä ne olisi pitänyt poimia edes silloin, kun ne hehkuivat vielä mustana. Olisi ripotellut suolaa päälle ja itkettänyt niitä oikein olan takaa. Viheliäisiä.

Uskollinen ystäväni ja kurssihuumaa

Mansikka jaksaa muistuttaa menneestä kesästä. Siinä ei ole koko kesänä ollut yhtä paljon marjaa kuin nyt sateen piiskatessa pientä puskaa. Aika liikuttavaa.

Yritän epätoivoisesti paraikaa hillitä halujani. Syksy nimittäin tunkee postilaatikkoon kansalaisopistojen esitteet, joita sitten into piukeena mis... eiku filantrooppina selailen ja merkkailen, mihin kaikkeen aion osallistua. Syksyn edetessä sitten maksellaan jälkikäteen kurssimaksuja kursseista, joihin ei sitten tullutkaan mentyä.

Periaatteessa voisi kiinnostaa esim. Kotipuutarhurin syystyöt, Ikonimaalaus, Runonlukupiiri ja jo toistamiseen aloitettuna Venäjän alkeet. Mutta koska noissa ehkä kuitenkin kalskahtaa hieman liikaa tekeminen tai yrittäminen, päädyin sen sijaan ilmoittautumaan mm. Rentonaiset, Hidasta ja Jännitä rennosti -kursseille. Jokusen isoäidin neliönkin aion mennä virkkaamaan. Melkein ilmoitin miehenikin Urosjumppaan. Onneksi pääsin itse Rasvanpolttoon vasta varasijalle...

Nämäkin miehenmittaiset muuten aukesivat, mutta moni on vielä nupulla.

Maisemaa ihastelemassa

Nyt ollaan kuulkaas nerokkaan suunnitelman äärellä. Löysin keväällä iltalöntystelyllä erään lähellä, keskellä asutusta sijaitsevan suuren niittyrinteen laitamilta kyltin, joka sanoi: Kukkiva maisemapelto. Hieman siinä päätä rapsuttelin tekstin äärellä, kunnes valkeni että siihen on tosiaan istutettu kasveja, eikä kerrostalojen tai pientalojen perustuksia. Pelto ei siinä vaiheessa näyttänyt miltään, mutta ans olla, kun kävelin sinne pari viikkoa sitten. Jokunen muhkea auringonkukka jo kellisteli itseään kohti aurinkoa. Ja nyt juuri rinteellä käytyäni: se on tulvillaan aurinkoisia kiekkoja!

Kyseessä on siis ihmisten iloksi istutettu maisemapelto. Auringonkukkien ohessa siellä kasvaa hunajakukkaa ja kevätvehnää. Kyltti infoaa myös, että netistä voi katsoa kaupungin sivuilta, koska kukkia on lupa poimia: liikaa ei saa kerralla eikä liian aikaisin, ettei visiot mee piloille. Eli saa vielä poimiakin!

Aika ihanaa! Että asuinrakentamisen sijaan valtaisa rinne maisemasuunnitellaan ja täytetään kukilla, joista ei ole mitään rahallista hyötyä. Enkä ole reissuillani nähnyt kenenkään nyppivän kasveja mukaansakaan, kenties odottavat nettisivujen Hep-ilmoitusta.

Ja mikä parasta ensi vuonna viljellään mm. veriapilaa (joka on tosi kaunis), eli ilo vain jatkuu ja tontti pysyy vapaana rakentamisesta.

Viipyilevä kesä, ehtivä syksy

Syksy puutarhassa on jotenkin pysähtyneisyyden aikaa, vaikka muuten syksy kutitteleekin sieluni sopukoita. Samalla kun orientoituu taas työntekoon ja arjen laukkaan, kasvitkin jäävät vähemmälle huomiolle. Tai jotenkin ne itsekin valitsevat nuivan osan, kaukana on jo monesta kesän terhakkuus. Vaikka puutarhassa riittää kyllä yhä seurattavaa, se ei tunnu enää samalta uuden synnyttämiseltä kuin keväällä ja alkukesästä. Syksy on lakastumisen aikaa, vaikka siitä saattaakin saada enemmän irti kuin siitä kevään heräämisestä.

Juuri avautuneet syysesikot tuovat mukavaa purppuraista väriä, vaikka niidenkin olemus tuntuu hieman raskaalta kaikkien kesänheleiden ja läpikuultavien, vaaleanpunaisten kasvien jälkeen. Iskin maahan juuri myös timanttikukkia, saa nähdä kuinka ne vielä jaksavat kukkia.

Auringonkukat eivät vain ole vielä kunnolla auenneet, toivottavasti ehtivät.

Keltaista on muutenkin putkahdellut sieltä täältä, vaikken siitä hirveästi pidäkään. Kultapallot kurottelevat kohti taivaita varrellaan, joka ylittää keskiverto koriksenpelaajan pituuden. Jotenkin hassua, että niin korkea kasvi kuuluu tosi suosittuihin perinnekasveihin, onhan se aika roikale ja vaatii massiivisuudessaan ympärilleen tyhjää.

Vahvat värit hallitsevat syksyn alun kukkapenkkejäni. Krassiakin on kahdessa sävyssä.

Kesän lämpö teki sen, että ruusut kukkivat nyt jo toistamiseen, samoin malvat. Perhoset ja pörriäiset kiittävät tietysti siitä, että joku tarjoaa toisen kierroksen, ja niitä onkin kovasti kulkenut kukissa vieläkin.

Yllättävän äkkiä taas tänä kesänä kuihtuivat esim. harjaneilikat. Olen jo kuukauden verran katsellut lahoja rankoja tietämättä mitä niille pitäisi tehdä. Samoin leimukat ovat suurin piirtein varistaneet kukkansa jo.

Kiekuroita ja kiemuroita

Kun oikein kumartuu lähelle, kasvimaailmassa näkee mielenkiintoisia muotoja. Akileijassa on mielestäni tosi nätit "jämäkukat" varsinaisen kukinnan jälkeen. Niihin muodostuu satumaisia kiekuroita saaden ne näyttämään pieniltä kapoisilta kruunuilta. Iskin tähän uutisaiheeseen hieman myöhässä, aiemmin kiekurat olivat enemmän spiraaleilla.

Kiekuroita on myös köynnöskasveille ominaisesti hajuherneessä.

Entä mitä sanotte tästä kotkansiipisaniaisen merihevosmaisesta juuri avautumaisillaan olevasta "siivestä".

Loppuun vielä kuva hajuherneen kukinnoista, joita pulpahtelee esiin tiuhaan juuri nyt.

Joko ne on valmiita?

Olisiko se aika taas vilauttaa munakoison tilannetta? No okei täsä.

Lujuusoppia tarttettais vissiin siihen, että voisi arvioida, kuinka kauan kasvi jaksaa kantaa nuo molemmat. Tosin kasvu on kyllä hidasta, jos ei pysähtynyttä. Odotan jonain aamuna koisojen yllättäneen. Jos kasvi, ja koisot siinä mukana, yön aikana kasvaisi kuin se kuuluisa pavunvarsi sen Jaakon pihassa.

Totta puhuen, en tiedä vieläkö ne kasvattavat kokoa vai joko ne pitäisi heittää grilliin. Isompi on sellaiset yheksän senttiä pitkä.

Ms Perhonen

Katsokaapa, sunnuntaina pihassamme pyörähti neitoperhonen! Se ei kaiketi ole ihan harvinainen, mutta se on tosi kaunis meikattuine silmineen ja isompi kuin esim. nokkosperhonen.

Se lähti välillä pois tuulen mukana, mutta palasi sitten ihan samaan kukkaan.

Pihassa käväisee ihan kivasti perhosia, amiraaliperhosenkin olin yhtenä päivänä huomaavinani. Ne viivähtävät siellä sun täällä kukissa, en ole huomannut mitään erityistä suosikkia. Tuo neitoperhon valinta on kyllä monelle muullekin kelvannut. Itse asiassa en tiedä, mikä se on, rikkaruohoksikin olen ajatellut.

Tässä Minni Hiiri perhosbongauspuuhissa.

Pelakuutarha

On mukava katsella pelargonioitani, kun ne ovat yhä terhakampia. Ei ne nyt mitään kukkamerta vello, mutta kuitenkin. Mummolapelargoniakin on ihan pienistä taimista kohotettu. Repertuaariin kuuluu kolmea erilaista: yksi on vieraiden tuoma kaksivärinen, pari työkaverilta saatuja alkuperäisiä mummolalaisia, ja yksi marketin alelaarista napattu. Työkaverin jakama voisi olla perinteistä "Mårbacka röd" -lajiketta, vaikka kerrokselliset kukat ovat vielä melko pikkuruisia.

Mummolapelargoniassa on ihanat tuoksuvat lehdet, ystävällisen pulleat, ne ovat kuin satunnaiset poutapilvet tämän kuluneen heinäkuun kirkkaalla sinitaivaalla.

Pelargonioihin liittyy aina hieman haikea tunnelma, ne ovat muistoja menneestä. Mummin ikkunalla niiden päälle levittäytyi pitsiverho, talvellakaan niitä ei hylätty, vaikka ne olivat talvikunnossaan rauskannäköisiä. Samat kukat eli vuodesta toiseen. Liitettäköön haikeuteen nyt tässä postauksessa kesäloman loppuminen.