Viipyilevä kesä, ehtivä syksy

Syksy puutarhassa on jotenkin pysähtyneisyyden aikaa, vaikka muuten syksy kutitteleekin sieluni sopukoita. Samalla kun orientoituu taas työntekoon ja arjen laukkaan, kasvitkin jäävät vähemmälle huomiolle. Tai jotenkin ne itsekin valitsevat nuivan osan, kaukana on jo monesta kesän terhakkuus. Vaikka puutarhassa riittää kyllä yhä seurattavaa, se ei tunnu enää samalta uuden synnyttämiseltä kuin keväällä ja alkukesästä. Syksy on lakastumisen aikaa, vaikka siitä saattaakin saada enemmän irti kuin siitä kevään heräämisestä.

Juuri avautuneet syysesikot tuovat mukavaa purppuraista väriä, vaikka niidenkin olemus tuntuu hieman raskaalta kaikkien kesänheleiden ja läpikuultavien, vaaleanpunaisten kasvien jälkeen. Iskin maahan juuri myös timanttikukkia, saa nähdä kuinka ne vielä jaksavat kukkia.

Auringonkukat eivät vain ole vielä kunnolla auenneet, toivottavasti ehtivät.

Keltaista on muutenkin putkahdellut sieltä täältä, vaikken siitä hirveästi pidäkään. Kultapallot kurottelevat kohti taivaita varrellaan, joka ylittää keskiverto koriksenpelaajan pituuden. Jotenkin hassua, että niin korkea kasvi kuuluu tosi suosittuihin perinnekasveihin, onhan se aika roikale ja vaatii massiivisuudessaan ympärilleen tyhjää.

Vahvat värit hallitsevat syksyn alun kukkapenkkejäni. Krassiakin on kahdessa sävyssä.

Kesän lämpö teki sen, että ruusut kukkivat nyt jo toistamiseen, samoin malvat. Perhoset ja pörriäiset kiittävät tietysti siitä, että joku tarjoaa toisen kierroksen, ja niitä onkin kovasti kulkenut kukissa vieläkin.

Yllättävän äkkiä taas tänä kesänä kuihtuivat esim. harjaneilikat. Olen jo kuukauden verran katsellut lahoja rankoja tietämättä mitä niille pitäisi tehdä. Samoin leimukat ovat suurin piirtein varistaneet kukkansa jo.