No, eivaine, Ahlmanin opistolla kisailtiin Tampereen, jos ei maailman, suurimman kurpitsan kasvattajan tittelistä. Jättipumpkineita piisasi lavantäys, joten jouduimme poistumaan kesken punnituskierroksen, suurin lienee painanut kymmeniä kiloja. Olivathan ne komeita, mutta enpä taitaisi itse viitsiä niillä pihaani täyttää. Meinaan, mitä niillä tekee? Muuten kaikkiruokaisena, toisinaan kotioloissa jopa kaikenruokailevana, välttelin kouluruokailussa viimeiseen asti niitä säilöttyjä kurpitsankuutioita, joita oli välillä sekoitettuna salaattiin ja välillä sellaisenaan. Yak. Ahlmanillakin kuuluteltiin, että saapi ilmoittautua, mikäli haluaa lähteä kotio kohden jonkun kasvattama jättikurpitsa kainalossa.
Mitäs tästä kahvakuulasta tuumaatte?
Jos siellä on vielä joku jolta on pyydettävissä, niin suokaa anteeksi jopa kahden viikon hiljaisuus. En ole juurikaan kumisaapastani ovesta takapihalle pistänyt, saati että olisin liiemmälti puutarhassa puuhastellut. On satanut paljon ja olen ollut uuvahtanut. Ihmisen poissaollessa kasvikunta villiintyy, sen huomaa esim. tästä harjanvarteen pesiytymään päässeestä kärhöloisesta.
Hitsi, kun näyttivät muuten Ahlmanin myyntipöydällä arbuusit hyviltä. Voisi ensi vuonna kokeilla, miten onnistuisi kasvattaa niitä avomaalla takapihalla. Eikös se Aku Ankkakin siinä yhdessä pätkässä onnistunut aika kivasti meloninkasvattajana.
Kyyttöjen ja lapinlehmien kanssa en tällä kertaa päässyt lähikosketukseen, lasin läpi tosin tiirailin navettaan. Heidän suotuisalla panoksellaan luotuja tilan juustoja maistelin ja kotiinkin ostin. Paikan oma omenamehu oli myös tosi hyvää, jospa vaikka tässä illan päälle keittelisi ruskaisen syysdrinksun lirauttamalla camparia joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti