Mieli matkailee

Joskus on kiva ja hyvä pysähtyä makustelemaan muistoja, jolloin on tuntunut erityisen hyvältä itsensä kanssa. Joita miettii jopa hivenen tyytyväisenä itseensä. Nehän voivat olla ihan arjen asioita, mutta juuri nyt, kohtana jossa täytyisi erityisesti uskoa itseensä (joskus vaikeaa!), mielessäni on käväissyt hetket muutaman vuoden takaiselta yksinjunailultani Itä-Euroopasta.

Aistinikin muistavat sen yhden kattohuoneiston majatalossa keskiaikaisessa pikkukylässä Tsekissä. Miten heräsin varhain pehmosista vällyistä, avasin ikkunan ja hieroin sumuisia silmiäni maisemassa. Miltä se tuntui. Onnelta.

Kävelin näköalapaikalle ja katselin kylälaaksoa kukon kiekuessa taustalla. Vuosisadat melki pyyhkiytyivät välistä (ellei roskiksessa olisi nojaillut rakettipakkauksia).

Senkin muistan, että olin ihan lovena silloin, ja jokaisesta kaupungista lähti sovitusti kortti hassuine juttuineen Koti-Suomeen, taisi siinä jotain muutakin mennä. Lucky him :)! Samoin Krakovasta läks postipaketti ihan itelle kotiin sisältäen vanhoja lastenkirjoja divarista ja korulöytöjä yheltä aamuvarhaisen rompetorilta. Rompetorin mansikoita ei pystyny lähettää, muuta kuin sinne muistin lokeroihin.

Kamerassani on kuvia erilaisista herkkupaloista, ja monesti lähellä suutani: leivoksia, ankanpuolikas, vartaita, makkaraa, olutta, burgerkingiä, KFC:tä :) Mutta yksi erityisen hyvä pelkkä frappe, ja se hetki, aamulla kerran kirkon juurella sijaitsevassa pikkukahvilassa jäi mieleen. 

Ja sitten oli se nostalgisen rupuinen yöjuna Praha - Krakova; toinen niistä kahdesta yöjunastani rajojen yli, toinen vei lopuksi Budapestiin. Nukuttiin yhteishytissä lukon takana. Konnari kävi neuvomassa kädestä pitäen, että kaikki nämä laitetaan sitten tälla lailla kiinni, muistakaa.

Kanssamatkustajatytöt pelasivat korttia käytävällä ja mä haistelin Tsekin ja Puolan pikituoksuisia yötuulia avoimesta ikkunasta. Vähän jänskää ja ihanaa. Samaisessa junassa mua puri alasekään joku... hiiri, juoksiainen, vampyyri.... ei voi tietää, niin että verta valui lakanalle, mutta tekijästä ei pimeässä näkynyt jälkeäkään. Täytyi myös varoa herättämästä kolmikerrossänkyjen muita nukkujia. Kotona täytyi mennä näyttämään puremaa lääkärille, ei meinannut näet kolo parantua. 

Matkani alkoi tällaisesta näkymästä Bratislavassa, kun kone oli saapunut myöhässä yöllä, ja taksi vei johonkin vähän viereen, oli pilkkopimeetä, ja hostellin respa oli mennyt kiinni (ainut etukäteen varattu yö ja ainut hostelliyö, hienostelija...) ja uutuuttaan kiiltelevä iphoneni (hienostelija) ei löytänyt verkkoa kuin vasta naapurimaan puolella. Kuka lähtee matkaan yksin outo puhelin taskussa, mä...

Söpöin huone oli tämä vanhassa, viktoriaanisessa, sokkeloisessa rakennuksessa. Siellä saattoi istua ikkunalaudalla ja katella puolalaista menoa. Ekan yön jälkeen menin kysymään, että voisinko olla toisen yön ja että mitä maksaa. Mitä sä haluisit maksaa, kysyi portieeri. No, tämähän olikin oiva paikka... kuhan pysytään rahavaluutassa, tuumailin.

Kirkkojen ja niiden kauniiden yksityiskohtien ohella etsin aina kuvastojen "pimeempiä" puolia. Säröt ovat aina mielenkiintoisia ja... tosia. Niitähän löytyy ihan niistä samaisista kirkoistakin. Tampereella sellanen on ainakin Tuomiokirkon Simbergin käärme paraatipaikalla keskellä sisäkattoa, upee! Matkallani pääkalloja ja luurankoja oli ihan kiitettävästi esim. luukirkossa Prahan ulkopuolella. Mut kiinnostavaa on just se, miten asiat sekoittuu tavallisessa elämässä. 

Yksi raskaimmista historian säröistä matkalla oli tietysti Auschwitz. Jotenkin sen vaan on ihmisenä velkaa, että jos liikkuu kulmilla, niin täytyy kerran käydä siellä toteamassa ja tuntemassa.

Mutta siis yhäkin: mää oikeesti tein ton koko ihanan reissun (ei se nyt niin ajallisesti pitkä ollut mut kuitenki) yksin, jee! Törkeen painava rinkka selässä - pyhäjeesusneitsytmaria oli yhden laukkusäilön rouvan osaaottava kommentti, muuta en vieraasta kielestä ymmärtänyt - paahtavassa kuumuudessa. Jalat, tai tassut, näyttivät lopuks tältä, pretty...