Lennetään!

Onnee on niin monessa paikassa. Niin kuin eilen illalla tutun järven rannalla, ja vedessä. Lähestyvä syksy tuo helteeseenkin oman mausteensa. Pieni häivähdys haikeutta on aina hyvä. Eritoten illalla tuntuu, että jokaisen laskevan auringon myötä hyvästelee taas palan kesää, ja kaikkea mitä siihen liittyi juuri tänä kesänä.

Tötteröitäkin on tullut syötyä vasta elokuussa. Sitten niitä on täytynytkin syödä joka päivä, että on saanut kiintiön täyteen. Meillä on kaupungissa oma italialaisen jätskin jätskitehdas. Tää chilisuklaa-appelsiini on ihan huippuu, vaikka näyttää mämmiltä, mikä ei ehkä sekään ole ihan vain vahinko.

Tämän syksyn kynnyksellä musta tuntuu välillä, että... mä saatan lähtee lentoon. Välillä taas tuntuu, että Jospa mää tästä lähen kotio piiloon... Kun pistää itsensä sellaiseen, mikä tuntuu pelottavalta, ihanalta, ja niin oikealta, olo on hieman sekava, mutta se ei haittaa!

Tää kasvi lähtisi lentoon, jos juuret päästäisivät. Enkelinsiipi näet. Äiti vinkkasi löytäneensä torilta, ja minä hain sen toisen myynnissä olleen yksilön. Jo varttuneempi myyjätär kertoi, että kasvit on juurrutettu äitinsä vanhasta emokasvista. Nostalginen huonekasvi, josta mä en tiennyt mitään, noloa. Ihana kasvi, kun siinä on ideaa. Isot lehdet ovat vielä enemmän siipimäisiä, jonku Gabrielin tai Mikaelin (tai Mikael Gabrielin...) selkään, ja eiku menoks!

Mulla taitaa olla jokin valokuvanäyttelyidea, The Next Generation of Mushrooms, sen verran nimittäin kameran rullaa vilisyttäessä vilkkuvat kuvat vauvasienistä silmissä. Ohan ne söpöi... Tää on kai haavanpunikkitatti, vaikka sillä ei olekaan vielä tummia nukkatupsuja jalassa. En söisi, vaikka kyllä voi, jos hyvin kypsentää.