Mun kesää

Loma livahti, mutta kesä kesti. Ainakin sai hikoilla ja uida. Tästä se loma alkoi.

Tämän kesän helteissä suorastaan sulautui meri- ja järvivesiin. Ihanampaa ei olekaan kuin uiskennella nenä juuri merenpinnan yläpuolella ja tiirailla lapsuuden kaupungin silhuettia venesatamineen, piippuineen ja rantatöyräineen.

Tein nostalgiapyöräretkiä. Pysähdyin muistojen solmupaikkoihin, ja ihan vaan mietiskelin. Liekö sitten tasavuosikymmenen rajapyykin lähestymisen ansiota, mutta tuli tarpeeseen.

Kuumana kesänä kuumat kesäkissat (ja kaltaiseni pulskemmat kotikissat) nauttivat tietysti myös drinksui. Mitä koreempia, sen makoisampia. Eikä tartte olla Kanariansaarilla!

 

Voi olla, että drinkkikulttuuri jäi hiukan päälle...

Paikallisella terassilla oli tehty istuinpaikoissa innovaatio. Makee idea ja testatusti lokoisaa, kunhan ei asetu liian mukavasti muutaman tuopin jälkeen!

Toki täytyi huolehtia, että ei ihan tyhjään mahaan tullut juotua. Kesä on napostelun luvallista aikaa. Tuli syötyä sekä toisten laittamaa... (miestarjoilija improvisoi yllättäen sitä romantiikkaakin, ihan ilman tilausta)

Koska mulla ei ole enää, eikä vielä, omaa puutarhaa, voin syödä vapautuneesti etanoita, ei assosioi. Tykkään.

... että ite tehtyä. Jottei mene hifistelyn puolelle, niin tällastakin syntyi omalla jääkaapilla.

 

Putosin laskuissa montako, hienommat sanoisi kai triflea, mä sanon Kulhollista hyvää, tein. Sokerikakkua ja kostuketta, kermavaahtoa, marjoja, keksinmuruja vuorotellen, päälle paljon marjoja. Joku laittais varmaan tuorejuustoa tai vaniljakastikettakin yheksi kerrokseksi, mä en jaksa.

Kulhojen kaapimisten ja tissuttelujen päälle tartti tarpoo Pispalan rappusia ylös. Ja hengitellä tovi siellä niin, että maisema taas tarkentui.

Pyhäjärven ympäripyöräilyssäni oli eväänä tämä. Ja toiveissa, että kyseisen tarjonneella Tebskillä törmäisin taas seudulla asuvaan Jouko Turkkaan, kuten kerran aiemmin, siinon jotain mystistä. No luck.

Lomaan kuuluu annos kulttuuria. Kesälukemiset oli kohillaan...

Valokuvanäyttelyn avajaisiin menossa.

Suomenlinnassa Liisa ihmemaassa -kipaletta ja sen hahmoja katellessa jäi taas miettimään, että Nii-i, ei se oopiumi silloin 1800-luvun boheemien porukassa Lewis Carrollin mielikuvitusta varmaan ainakaan laimentanut...

Ja Pariisin kevät!

Jokunen kesäyö meni näin.

Kotinurkilla, torilla kulkiessa sai pitää näppinsä kurissa, etteivät perennat ja raha vaihtaneet omistajaa niin, että itse olisin osapuolena.

 

Mut siis, kyllä, nykyisessä kotikaupungissanikin on kaunista.

Ihanin kesäkaduilla lenkitellessä vastaan tullut kadunvierustakasvi oli sormustinkukka. Se on vaan niin upea, ja muinoin omilla tiluksilla komeimpia saavutuksiani.

Kun lomani läheni loppuaan, oli aika laittaa pikkujoulunalifkat tulille. Kirsikkanalifka, eli suomeksi vodkaa ja marjoja, on siis tekeytymässä. Votukkaa niin paljon, että marjat peittyvät ja sitten rivakat ravistelut muutaman päivän välein.

Talven varalle säilöin mieleen myös nämä hetket.

 

Pioninpompulat

Palaan taas siihen, miten tykkäänkään kukkien nupuista! Juuri nyt pioninpompulat heiluvat kesätuulenvireissä. Kävin Luumutiellä niitä katsomassa. Kun ne aukeevat, ne ovatkin "all over the place", eikä enää niin kivoja.

Juhannuskin meni. Sille ja ruusuilleen kävi näin, löysin jäänteen taskustani jussinjälkeisellä lenkillä.

 

Hatanpään ruusutarhalla kukki jo jotain juhannusviikonloppuna. Tämä oli jännä, valuva laji, oksat vyöryttivät ruusuja alas.

Hatanpään kartanon mailla pengerretään rantoja uusiksi. En tiedä, mikä on visio, mutta surkeen paljaalta näytti uusi ja leveä ranta, yksi puu sinnitteli kallellaan järvimaisemaa vasten. Tykkäsin niin lokeroisista, puunvarjoisista rannoista, joille Pyhäjärvi liplatteli, onneksi niitäkin vielä jäi. Miks kaiken pitää olla aina uutta ja prameeta.

Simpukoita ja muita aarteita maailmalta

Käväisin kylässä tomeran ja intressantin maailmanmatkaajan luona. Tuliaisiksi vietiin mm. tämä viehko, nostalginen kirsikkakonvehtirasia.

Vastalahjaksi saimme toverini kanssa hiplailla ja kuulostella jos jonkinmoista kauria, torvea ja kierrettä. Ne kaikki oli tämä mitäänpelkäämätön, safareilla ja aavikoilla karaistunut leidi kerännyt ihan ite vuosikymmenien aikana rantavesistä Intiasta, Somaliasta, Sri Lankasta, Botswanasta ja mistä lie.

Mua viehätti melkein eniten ranskanpastillinsävyiset, pienet, herkät kaurisimpukat. Niin kauniita, ja miten ihmeellisiä yksityiskohtia.

Nämä olivat niin isoja, että osasta kuului valtamerten kohinaa. Kuoret kuuluivat simpukoille, kotiloille ja etanoillekin. Jokunen meritähtikin oli joukossa.

Joukossa oli myös simpukka, josta tehdään kameekoruja.

"Roskasakki" oli kuulemma järjestetty parvekkeen reunustalle.

Mutta sitten: tässä sitä vasta onkin merkillistä kapistusta! Ja ne tarinat! Isoin näistä on apinanleipäpuun hedelmä, jonka matkaseurueen mies oli luovuttanut malariansa hoivaamisesta kiitollisena seurueen naisille. Varsinainen trophy! Hedelmiä oli vain yksi, ja arpa ratkaisi sen ystävälleni.

Edellisessä kuvassa etualalla on myös kookospähkinännäköinen siemenkota, joka oli lasketellut läpi norsun ruoansulatuskanavaa ja päätyi siis lopuksi tälle lautaselle Suomeen. Muissa siemenkodissa rapisivat marakassin lailla siemenet sisässä. Kävynnäköinen, tiikkinen hedelmä oikeassa laidassa oli myös ihanan sileä kädessä, toimisi stressileluna. Sitten oli yksi hieman massiivisempi siemenkota.

Seikkailutarinoita kuunnellessa mietin, että esineet eivät tosiaan ole aina vain esineitä.

Siirappia romantiikan nälkään

Olen jo julistanut antifeministisesti töissäkin, että paras laihdutuskeino on miehet! Työporukassa on useimmiten jollain meneillään jokin dieetti, itse olen viime aikoina pystynyt parhaimmillaankin, en 2-5-dieettiin, vaan 1-6-dieettiin. Että jos ajattelette, että kylläpä laiska puutarhuri on ahkera lenkkeilijä, painelee pitkin katuja ja laitumia milloin mitäkin nuuhkien ja ihastellen, niin kannustin saattaakin olla juuri nyt tuo maailman paras laihdutuskeino. Josta saankin sen hevoseläinsillan tähän rantakallioilla auringonlaskun aikaan nappaamaani romanttiseen kuvaan. Katsokaa tarkkaan, etualalla pikkaraisena pariskunta, takarivissä kameran takana haaveilemassa vastaavasta minä.

Tähän liittyen marsulla on aika hyvin rakkausasiat hallussa, huomasin Aamulehdestä taannoin.

Loppuun kuitenkin kukkakuva, jotta pysytään asiassa. Lempikukkani, ihanainen akileija, johon törmäsin, kun päivästä raskaat silmäni pyyhkivät asfalttitien sivustoja työmatkalla. Tämä jos mikä on herkkä kuin rakkauden ensisäikeet ...

Tuoksujen aikaan

Viime aikoina olen kuljeskellut laitumilla nuuhkien. Ilma tuntuu olevan täynnä mitä viehkompia tuulahduksia, joku voisi sanoa että siitepölyä. Puiden teema on valkoinen. Tätä piti hieman tutkia ja hevoskastanjaksi se paljastui, aivan ihana, pinkkivalkoisia töröttäviä kukkaterttuja puu täys.

Tänne taas voisi ihan sukeltaa sekaan.

Seuraavaksi ajattelin perehtyä tuomen ihanaistuoksuiseen kukintaan, koska se on lyhytaikaista. 

Kielot kukkivat jo työpaikkani läheisyyden asfalttitien reunustallakin. Muutaman keräsin siitä työpöydälle vaasiin, ja johan joku kyseli, että eiks se ole rauhoitettu... Täytyi siis tarkistaa taas, ei ole. Ps. kuvassa muuten myös sunnuntaina lakatut kultakynteni, ei auttanut nekään Venäjää vastaan... yhä hetkittäin murhe puristaa rintaa.

Rautatienomenapuu

Kuulin tarinan rautatienomenapuusta, joka ei ollut minulle tuttu. Kuulemma junayhtiömme kehitteli joskus aikoinaan koristeomenapuulajikkeen, joka kestäisi asemaolosuhteita. Ystäväni hankki sellaisen yhtiöltä jo 70-luvulla omalle pihalleen. Minä ihastelin niitä tällä viikolla täydessä kukassa rautatieaseman edustan asfalttikentän keskellä.

Tämän siirtolapuutarhamökin (ei ole edes oma! toivottavasti omistaja ei tykkää huonoa julkisuudesta...) elämää olenkin postannut jo kahtena aiempana vuotena. Juuri nyt se näyttää näin ihanalta.

Tässä vielä vertailun vuoksi: toukokuun 3. päivä 2013.

Ja: heinäkuun loppu 2012.

En malta olla laittamatta vielä yhtä tulppaanikuvaa. Tampere on todella panostanut tulipseihin tänä vuonna.

Kesälenkki Mansessa: kumiankasta Ibraan

Äkkiä sitä tottui taas heiluttelemaan helteessä paljaita sääriä ja käsivarsia. Meininki Mansessa oli viikonloppuna kuin Keski-Euroopassa, sopivasti eurovaalien aikaan. Porukkaa loikoili pitkin pieniäkin nurtsiläikkiä, ja lenkkiväylien reunustat ja rantakivetykset olivat laattanaan ihmisiä. Lenkillä pysähtelin tämän tästä tiirailemaan tienvarsien kukkasia.

Huomatkaa kuvan taustalla näkyvä musta otus! Upea posankkahenkinen kumihässäkkä tuli vastaan Ratinanniemessä! En ole ennemmin törmännyt (tai ainakaan huomannut törmänneeni) siihen täällä, mutta luin nyt, että se on kiertävä, Villu Jaanisoon Kumiankka vuodelta 2003. Sikamakee juuri tuossa paikallaan! Aurinko vähän kuvassa haalistaa...

Tulppaaneista keräsin tähän erikoisimmat vastaanheiluneet.

Nämä narsissit ovat suvustaan minulle mieleisimpiä, ehkä juuri siksi, että ne ovat ei-niin-narsissimaisia.

Olen myös löytänyt uudet, hienot satama-alueet, joita tänne on pykätty. Pyhäjärvi oli eilisiltana kuin samettiviilin pintaa.

Saanko vielä pienellä, keskiluokkaisen peruspalkallisen kesänvihertävällä äänellä kysyä, että mitä kukaan tekee tällaisella paatilla Pyhäjärven kokoisella järvellä? Se oli vielä isompi kuin kuva kertoo. Näemmä pelkästään sen pohjan teippaamiseenkin tarvittiin kolme miestä.

Helmililjat ovat varmaan jo förbii, mutta onhan tää yhä ihan kiva purppura-aalto.

 

Pääsin myös vihdoin Ibran kanssa piknikille (maksetut - minun maksamat - treffit jäivät jostain syystä kesken pari vuotta sitten, kun mies tässä muodossa oli ihan tuore).