Must' on tullu sienihullu

Olen ehtinyt mukavasti nauttia syksystä. Sitä voi tehdä ihan omalla parvekkeella katselemalla upeita pinkkejä iltataivaan värejä.

Pariin otteeseen olen ollut sienimetsällä. Toissa viikonloppuna samoillessani saalis oli laiha. Suppiloita menin hakemaan, vain muutama rousku ja lampaankääpä pussissa tulin takaisin. Lampaankäävät olivat jo paljolti vanhoja, ruskeita ja matoisia, niitä en juurikaan kelpuuttanut.

Lampaankääpä on hauska sieni, kun sitä osuu kohdalla, se kuin aaltoilee läjinä maastossa. Se on myös ihan makoisaa kastikkeessa. Jos sekoittaa esim. lihan kanssa, niin ei tule kiintiö täyteen sen suhteen. Tässä aiemman reissun sienikurssikaverini satoa.

Syyskuun lopulla olin lainalapsen kanssa sienikurssilla. Se metsä siihen aikaan oli täynnänsä erilaisia sieniä, pitkän kuivan kauden jälkeen oli juuri satanut muutaman päivän.

Elämäni ensimmäistä kertaa lapoin tuolloin koriin mm. juuri lampaankääpää. Kotiin päätyi useita eri lajeja, joukossa rouskuja, kantarelleja ja haperoitakin.

Kurssilta tarttui mukaan kaikkea hyödyllistä, kuten että rouskuista tulee maitoa, kun niitä tökkää hatun alta. Siitä tunnistaa. Ja että myrkkysienillä on vyö tai muhkurapattinen jalantyvi. Tai että, jos etana on vähän tehnyt koloja ruokasieneen, ei haittaa käyttöä, madot ovat eri juttu. Sienissä on myös sienisokeria, joten jos niistä tulee vatsaoireita, kannattaa jättää sokeriset, esim. kantarellit, vähemmälle. Kuivaaminen taasen onnistuu huoneenlämmössäkin: pyyhkeen päälle kun levittelee viikoksi, niin kuivaa on. Tosin rapsakkaa ei saa huoneenlämmössä. Jos tekee suolasieniä, kannattaa kääntää tölkki ylösalaisin, niin syntyy kätevästi ilmalukko. Rousku on erihyvä suolasieneksi.

Vielä yksi sieniäkin sisältänyt viikonloppu: kaverin mökillä. Ekaa kertaa karvarousku kutitteli meikäläisen käsiä.

Viinihaperot ovat kauniita, ja ihan ok ruokasieniä.

Jokurousku.

Nuo edeltävät jututhan ovat kuin ihan oikean sienestäjän! Jihuu, alan oppia.

Puolukat eivät olleet vielä ihan kukkeimmillaan, mutta poimittaviakin löytyi parin kopallisen verran. Kaveri teki niistä puolukkakurpitsahilloa, se on hyvää, itse survaisin perunan oheen. Uimaankin täytyi mennä.

Kaverin mökin läheisyydessä on vanhat talon perustukset, jossa hyvinsäilyneet uunin jäännökset. Uuni oli mahtava liuskekivirakennelma ja sai kansatieteilijän mussa heräämään. Ja sen katolla kasvoi koivuja! Kurkkasin sisälle vaikka pelottikin, että joku perisuomalainen maahinen tai japanilainen kaivon kammotus (niinku Ringissä) nappaa, ja putoan kostona kaikista hannujen ja kerttujen pahoista teoista (= noidan uuniin tuuppaus) iäisyyksiksi uunin syövereihin ja minusta jäävät vain kynnenpalat muistoksi uunin reunoille.

Kaverilla kasvaa muuten kasvihuoneessa viiniä. Aika metkaa. Orivesi Valley Merlot.

Tässä vielä kuva Pyhäjärven syksyiseltä rannalta, jossa kävin potkimassa kiviä yksi ilta. Tuonne on helppo ilonaiheensa kuiskia tai sydänsurunsa upottaa.

Naruista asiaa

Käyn harva se lauantai hakemassa torilta viikonloppukimpun. Vanhemman polven pienmyyjillä (lue: mummoilla ja paapoilla) kimput on huolellisesti ja nätisti sidottu narulla ja vetosolmulla. Miten voi pieni asia ilahduttaa tässä kumilenksujen ja kertakäyttöisen kulutuskulttuurin maailmassa. Ja mulla tulee aina mummi mieleen!  Kaikki narunpätkätkin pistettiin talteen ja hyödynnettiin uudestaan. Samoin tyhjät jauho- ja sokeripussit, viiliä tehtiin viilijuuresta, pullankannikat tehtiin korpuiksi.

Kaikkiin paketteihin ja pakkauksiin mummi näpersi kunnot narut ja kiinnikkeet. Liinavaatekaapissani on vieläkin mummin tekemä ja maidolla tärkkäämä pitsiliina paperin sisään talouspaperirullan ympärille käärittynä ja kangastilkusta leikatun narun kiinnittämänä. En ole raaskinut rikkoa mummin paketointia, enkä ottaa liinaa käyttöön.

Surettaa jo valmiiksi, että mihin me sitten joudutaan, kun kaikki itseni ikäisten mummot ja paapat ovat kuolleet ja hamstraavat siellä, missä ei enää tarvitse hamstrata. Siellä, missä se munkin mummi tätä nykyä nuukailee onnellisena.    

Syysastereita

Vakitorimyyjäni yhä syksyisemmältä näyttävän myyntipöydän ääressä ajauduin sananvaihtoon naisen kanssa, joka sanoi että ei ole saanut astereita kasvamaan parvekkeella. No, minäpä olen saanut, edes jonkinmoisia. Sen huomasin, että ihan eivät jaksaneet täyteen tuuheuteensa aueta.

Sateet ja tuulet ovat tässä vaiheessa jo riepottaneet ja rapauttaneet kukkia, sen verran avointa on parvekeoloissa.

Ovat kysyneet hieman varjoisemman paikan, ei ihan suorassa auringonpaisteessa sekä paljon vettä. Taimet ostin samaiselta myyjättäreltä (siis ihan oikeasti, en tiedä hänen nimeään, vaikka olen asioinut kanssaan jo vuosia). Hän oli kasvattanut tällä kertaa jotain hieman spessumpaa lajiketta.

Muistot lämmittää

Kesäloma män' ja muutama viikko on jo tullut töitä paiskittua. Palatkaamme kuitenkin kesän kukkiviin ja liplattaviin muistoihin pienen kuvakavalkadin myötä.

Loman alussa oli niin hulvaton mieli, että melkein tartuin tähän lähiputiikin mainion mainoksen ideaan. Enää olisi puuttunut vain mökki ja kurtunsoittotaito. Tai sitten kesäheila, jolla olisi ne molemmat.

 

Heinäkuun alun freesi aamukaste.

Heinäkuun lopun aamukasteesta nauttivat lisäkseni muutkin.

Toiset olivat tarkkana työn touhussa, kun toiset lomailivat. Naakka painoi torilla pitkää päivää suupalasta haukkana kytätessään.

Siihen aikaan tori tulvi kesäkukkia.

Ja metsä mansikoitaan.

Tämän teoksen ääreen pysähdyin aika ajoin ohi fillaroidessani. Kaikki ei tykkää, mutta mä tykkään. Pieni maailmanlopun vivahde on vaan plussaa. Tämän "Tuuli kääntyy itään" -installaation ja hahmojen äiti (hui) on Heli Ryhönen.

Kotimaan kierroksella pääsin Ouluun asti. Oulun Ainolanpuisto siivitti minut opiskelun aloitusvuosien muistoihin, kun elämä oli yhtä vappua ja haalarit mahtuivat päälle. Näillä "raparperinvarsilla" voisi lähteä vaikka sauvakävelylle. Niin olivat jättiläisiä ja täyttivät ojat puistossa.

Löydätkö eksyneen? Hän taitaa olla hukannut itsensä...

 

Kesäruoka oli tällaista, ja välillä vähän muutakin, ainakin loppukesän elopainosta päätellen.

Heinäkuun loppupuolella kovat tuulet riepottelivat puukansaa Tampereella. 

Tiedättekö, mistä tietää ikääntyneensä? Siitä, kun nuoruuden hittipaikan, nuorisotalon, sisäänkäynti näyttää tältä.

Tässä muistan päivystäneeni kellarissa harjoittelevien bändien poikia.Ei elänyt enää teiniromantiikka, ainut elävä oli elämänlanka, joka oli peittänyt aidan.

Mikään ei voita lapsuuden rantamaisemia.

 

 

Kun liikkuu öiseen aikaan keskikesällä, voi reissuillaan törmätä mielenkiintoisiin kulkijoihin, niinku ny kentauriin.

 

Löytyy sitä Tampereeltakin rakkaita rantoja. Tätä nykyä olen tykästynyt Pyhäjärveen, siitä tulee enemmän mieleen meri. Hassua, vaikka se on pienempi kuin Näsijärvi. Mutta jotenkin Pyhis on karummanoloinen.

 

Loman lopulla osui jo syksyn merkit silmiin metsässä samoillessa.

Keskikesää ruusutarhalla

Voi, kun kesä vilistää! Toista viikkoa jo lomailen, ja ihanaa puuhastella ja katella rauhassa ympärille ihan vain kotioloissakin.

Olen asunut Tampereella reilut kymmenen vuotta, ja ensi kertaa vasta toissapäivänä pysähdyin Hatanpään ruusutarhoille tutkimaan kasveja. Ruusut ovat siellä nyt hehkeimmillään, koska kesä on ollut niin lämmin ja suotuisa. Toki paljon nuppujakin näkyi kukkien seassa, joten jatkoa ruusumerelle tiedossa.

En ole aiemmin ollut mitenkään ääri-ihastunut ruusuihin, ne ovat tuntuneet jotenkin raskailta. Mutta täytyy sanoa, että käynti ruusutarhalla avasi silmiä ja sieraimia. Jo pelkästään niiden nimet herättävät kiinnostuksen: wedding bells, yellow fairy, aspirin... ja kaikki lukuisat saksankieliset lajikkeet. Toiset ruusuista olivat mahtavan isoja kukinnoiltaan. Tässä muutama suosikkini (ruusuyliannostuksen vaara...).

Augusta Luise tuoksui huumaavasti, ei yhtään raskaasti, vaan siinä oli voimakkaan puhdas tuoksu. 

Top 3:ssa.

 

 

Toinen suurikokoinen ruusu oli Chippendale. Mahtava, monikerroksinen.

Vastakohtana tämä pienikukkaisuudessaan söpö pinsku.

Vaikka väritykseltä silmääni miellyttivät enemmän vaaleat sävyt, niin kyllä vahvat väritkin loistavat, kun niissä on hieman twistiä.

Rhapsody in blue. 

Bruder Grimm.

  

Caramella.

  

 Nostalgie oli lehdiltäänkin vahva metsänvihreä.  

Ja kyllä vaaleammat keltaisetkin olivat upeita, vaikka keltaiset kasvit ovat omasta puutarhasta saaneet yleensä huutia.

 

Tämä oli melkein valkoinen ja yksi tuoksuvimmista, peace.

 

 Morden sunrise. Hieno, erikoinen muoto.

Kaikki persikkaan taittavat vaaleanpunaiset jäivät mieleen.

Välillä täytyi tankata Pyhäjärven rantamaisemissa.

Penkit pursusivat myös romantiikkaa. Lajike ei näistä jäänyt muistilokeroihin...

 

Valkoiset tuppasivat kaikki näyttämään juhannusruusuilta, eikä niissä ollut sen voittanutta.

 

Puutarhuri työssään. 

Nimityksiltään hauskimmat olivat Pomponella (joka näytti melkein pionilta)...

... ja tämä saksalainen ruusuprofessori.

Hatanpään kartanon alue on muutenkin ehdottomasti käymisen arvoinen. Melkein jäin tälle parvekkeelle oottelemaan Romeota...