Beautiful Sunday

Muistan tavanneeni joskus kasikytluvun alussa, ekaluokkalaisena, uudelleen ja uudelleen kaksipuoleisen, magneetilla napsahtavan kynäpenaalini (joka tungettiin täyteen hajukumeja) kannesta: BE-AU-TI-FUL SUN-DAY. Siis niin nostalgiaa! Ja se todella kuulosti äännettynäkin juuri tuolta, eikä ollut hajukumin vertaa hajua mitä se tarkoitti. Meilläpäin opeteltiin vain ruotsia.

No, eilen oli juurikin se! Kaunis, kaunis sunnuntai.

Heräsin varhain, kuten aina, arki tai pyhä. Katsoin sängyssä neljä jaksoa True detectivea. Se Matthew... ja semmonen syvän etelän kiero fiilis siinä sarjassa.

Väliin heitin hiihtolenkin syksyn sienimaisemissa. Keli oli melkein nollassa ja pöpperöinen, joten piti suksitella vauhdilla, ettei lumi tarttunut suksenpohjiin. Ainakin joku semmonen logiikka mulla siinä oli...

Kotiin päästyäni tein kaverin, pullantuoksuisen äidin, edellisillan kuvaviestin ("Hei, tääl ois pullaa!") katkeroit... innoittamana korvapuusteja. Ja eritoten söin niitä, katsoen samalla kaksi jaksoa lisää TD:tä. Pullat oli kyllä, kuten meilläpäin lakeuksilla sanotaan, hätäpräiskiä, mutta maistui.

Kummityttökin pohjoisesta soitti ihkauudella ja -ensimmäisellä puhelimellaan niin, että tuli suloinen ikävä. Myöhemmin illalla tuli vielä toiselta kuva yhtä hammasta vajaasta hymystä. Tuli muistettu olo!

Iltapuhteina kävin vielä sirklaamassa muutamat rundit luistinradalla.

Lopuksi oli pakko heittää selälleen lepäämään hangelle ja katsella iltataivasta. Voi onnea: puhdas, kuulas ilma, maailma täynnä lempeää valkoista ja lempeitä asioita. Olisin voinut jäädä siihen hetkeen kellumaan.

Aamulla töihin kävellessä ikuinen ihastuttaja on tämä todellinen talviomenapuu.