Aikainen kevät(kö?), joka on herättänyt vihdoin tuon joulukaktuksenkin, on saanut minussa kaiken hyrräämään. Tavaksi muodostunut joka-aamuinen tunnin ajatustuokiokin ennen ylösnousemista on kääntynyt tieteen piilotekemisestä (usein se on iteltäkin piilossa) lähinnä kukkiin ja mehiläisiin.
Sain sentään rauhoituttua mullan ääreen edes hetkeksi. Laitoin timjamia ja basilikaa, muut joutunevat odottamaan huhtikuun alkua. Virittelen juurikin mielessäni yhtä... viritelmää taimitarhaksi. Siitä myöhemmin, jos se toteutuu. Koitan panostaa siihen aamun pohdintahetkenä.
Lisäksi istutin ohraa, kissanruohoa. Ajattelin lahjoittaa sitä ystäväni kahdelle kissalle, jotka ovat kovia tyttöjä pistelemään kaiken vihreän paksuihin poskiinsa.
Muuten ovat kyllä varsin mallikelpoisia. Tosin toinen niistä on hulluna ponnarilenksuihin. Joskus, kun olin jotain muutakin kuin ystävä, heräsin aina välillä yöllä siihen, kun pimeydessä pääni vieressä, kirjoituspöydän nurkalla, vasten harmaata ikkunaruutua piirtyi vavahtamaton kissanpää ja kiiluvat silmät, jotka porautuivat tukkani keskellä jököttävään pompulaan. Saatoin aistia viiksiä heiluttavan hengityksensä ilmavirran kasvoillani. Pakkohan se oli kiskaista lenksu tukasta, ja heittää kauas, ettei yössä kynnenterä välähtänyt, kaula katkennut ja ponnaripää vierinyt tassun ulottuville. Terkkui Tiuku!
Itse en varsinaisesti ole erityinen eläinystävä, mutta joskus me herättiin toisen kanssa näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti