Käytin lauantain ohjattuun sieniretkeen (eiks sellasiin ohjaaja käy etukäteen tsekkaas parhaat apajat...?). Retki oli Lasten-kanssa-sieneen, mutta lainalapseni estyi (eiks sienestys olekaan kaikkien varhaisteinien lempipuuhaa...?). Paikka kurssilla oli, joten menin sitten aikuisena ihan yksin, ja lainasin muiden lapsia. Äitit ja isit naureskelivat, että Kiva kun viittit tulla kuitenkin lapsiperheiden kanssa... Säälistä pääsin myös muiden eväille.
Laajensin taas sienitietämystäni ja -tatsiani. Limanuljaska (ihan syötäväkin, vaikka kuulemma oudonmakuinen) on sikasiisti! Sen tunnistaa liman lisäksi keltaisesta varrentyvestä. Limaa on ihan oikeasti, ja sitten se nyljetään, lähtee ihan nätsysti.
Karvarouskujen lisäksi kelpuutin nyt myös haaparouskuja.
Yksi tyttö äiteineen löysi aika harvinaisen, ja kuulemma todella hyvänmakuisen, nokirouskun. Kaunis, ihan suklainen!
Sattui niin, että samaan aikaan samassa paikassa oli sieniyhdistyksen retki, joten sienihifistelijöitä piisasi. Oman retkemme päätteeksi sai kuunnella yhdistyksen sienikalifien jutusteluja. He olivat kulkeneet edellämme (grr..) ja tyhjänneet koko yhden metsänlaidan pingispöydälle. Ihan mahtavaa, miten siitä vain sitten setä nosti sienen kerrallaan kasasta, ja nimi ja ominaisuudet tulivat viipymättä.
Heidän retkensä harvinaisin löytö oli kuulemma ehdottomasti tämä, tuppikärpässieni, Amanita magnivolvata, myrkyllinen, mutta sillä ei tuntunut tietäjämiehelle olevan arvoa laskevaa vaikutusta.
Retkenvetäjä myös totesi, että suppilovahveroille hän ei antaisi yhtään sienten syömäarvoa luokittelevaa tähteä. Sikurirousku taas oli herran syöntisuosikki. Pöydän ympärillä oli muutenkin legendaarista porukkaa, kuuntelin silmät pyöreinä, mitä kaikkia vähemmän myrkyllisiä kärpässieniä kukin faffa ja muffa kehuskeli toisilleen maistaneensa milläkin tavalla keitettynä. Miksi... Sienestyksestäkin saa extremelajin, ihmisen lajiominaisuus kai, puskea rajoja. Lapset, älkää ikinä kokeilko. Joku oli löytänyt japanilaisten intohimoa, männyntuoksuvalmuskaa.
Kotimatkalla poikkesin viel metsään, ja löysin ison herkkutatin, ja muutaman ruskotatin (oon melko varma tunnistamisesta, oon niin pro :)), ja pistin ne pannulle ja leivän päälle kotona, ja oon yhä elossa.
Olen huomannut, että (ei yllätä sinänsä...) puhti uhkaa loppua mulla yleensä tässä vaiheessa. Etsimiseen ja tutkimiseen riittää intoa, mutta kun pitäisi alkaa työstää sieniä, niin ne ei enää näytäkään niin houkuttelevilta. No, sain sentäs rouskut suolaantumaan, ja tatit pannulle, mut piiskata piti.
Herkkutatit alkaa kuulemma olla nyt förbi. Mut mä haluisinkin jo niitä rahvaan suppiloita...
Loppuun vielä asiaankuulumaton uudelle vuosikymmenelle siirtyneen gangstatervehdys. Teinien seurassa joutuu opetteleen kielen... Näin monta vuotta, yök.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti