Aku Ankan vesimelonit

Heissulivei! Ylläoleva kuva todisteeksi siitä, että kyllä mun kotosalla jotain taimia kasvaa! Ihan vaan senkin takia, että lupasin niin teille viime postauksessani, vaikka myöhällehän ruukutukset menivät.

Kuvassa on mun taimitarhan keskola. Siihen olen nostanut muutamat erityishuomiota vaativat elämäänsä aloittelevat kasvivauvat. Muratti on tuossa lähinnä huollettavien kaverina, kuten kynttilätkin tunnelmaa luomassa:). Parissa purkissa on pensaskrassia, ja sitten tuo yksi purkki on jotain kesäkukkaa, mutta just nyt en muista, mitä, kääk! Tarkistan. Muutama esikko heitti jo talviturkin mukana henkensä.

Sen tiedän, että ikkunalla on useampi pötti vesimelonia. Keittiönikkunaani paistaa paahtava aurinko iltapäivään asti, joten ajattelin, että kenties melonit viihtyvät kasvihuonemaisessa ympäristössä niin, että kesällä siinä pötköttää potkupallo jos toinenkin. Huh. Mieleen tulee Aku Ankan viljelykset, oliko kurpitsoja vai vesimeloneja, mutta hirmuisen suuria niistä tuli.
Palataan asiaan!

Kissanhännät jäisellä järvellä

Yksi pieni, mutta todellakin mainitsemisen arvoinen asia, johon vasta itse havahduin. Osmankäämi, tuo ruskea patukkainen on englanniksi cattail. Siis kissanhäntä! Miten ihanaa sanailottelua! No, onhan meilläkin esim. kissankello ja -käpälä, mutta sehän on vanhaa tietoa. Järvellä kävellessäni männä viikonloppuna rannan kaislikossa törötti siis kissanhäntien rivit. Niiden taakse osaan nyt kuvitella kissojen rivistöt. Olen aina pitänyt ko. kasvista ja nytkin menin käpälineni pompuloita hivelemään. Sanoma lienee kai, että käämitelkäähän tekin, mutta älkää polttako käämejä:)!

Taimien sijaissynnyttäjä ja ujot krookukset

Nyt sain päähäni idean. Olisi niin mukava plarailla Hyötykasviyhdistyksen tai Maatiaisen siemenluetteloa ja tehdä hankintoja. Joten: miksipä en tekisi niin! Kotoani löytyy tätä nykyä vain parveke ja leveät ikkunalaudat, mutta miksi ajatella niin pitkälle? Jos mua nyt huvittaa istutella siemeniä, niin sitten mä teen sen. Veikkaanpa, että niille löytyy joku ottaja siinä vaiheessa, kun vihreää puskee kipposista. Mä voin olla vähän niinkuin... sijaissynnyttäjä!

Kevättalven kasvitöinä olen tähän mennessä tyytynyt vasta katkomaan värinokkosen kukintoja (mikä olikin sydäntäsärkevää) ja kastelemaan talvehtineita pelargonioita pikkasen runsaammin. Mutta kasvit ovat jo selvästi minua hoputtamassa: tuntosarvet kevättä kohti ne kurkottelevat lisääntyneeseen auringonvaloon, lehdet ovat saaneet kirpakampaa vihreää ja kasvu vahvistunut. Kasvit on niin viisaita <3

Tässä talven piristäjäksi ja kevään kaipailijoille muutama Prahan kukkanen viime keväältä! Kyllä varmasti näidenkin siemeniä löytyy... Oikein tarkistin kameranrullasta, että 25. maaliskuuta koulumatkalla sieltä löytyi tuo ylläoleva ujo, valkoinen krookusmeri Namesti Mirun puistosta. Saman päivän iltapäivältä onkin kuvia myös jo kirsikan- ja omenankukista Petrinin kukkulalta keskustan kupeesta. Rakas Praha <3

Aika on mitä sen haluaa olevan

Aika. Tuo ihmisen pilkkoma todellisuus. Tänään olen filosofisella tuulella. Mietin, että jospa en ajattelisikaan tätä uutta vuotta yhtenä kakkuna. Jatkaisin vain siitä, mihin viime vuonna jäin. Töppöstä toisen eteen, sitähän se on. Aika ja elämä. Joskus töppöset töpsivät taaksepäin. Toisinaan seistään vain yhdellä töppösellä ja toinen hakee laskeutumispaikkaa, jänskättää. Joskus ollaan polvillaan. Ja joskus kumpikaan töppösistä ei osu maahan, lentävät.

Joo, niin teen. Elämä jatkuu ja aika on yhtä kulkua. Joulun jälkeen siihen virtaan voi taas astua ja antaa viedä.

Uudenvuoden valopallojen myötä: Hyvää tätä vuotta! Otetaan iisisti, elellään upeesti. Naama näin:

Vielä tämä. Eilisiltainen lunta tuprutteleva näkymäni ennen nukkumaanmenoa. En meinannut malttaa mennä nukkumaan, eikä mun sielukaan meinannut. 

Ps. Tuo ensimmäinen kuva voisi olla avaruustaivas, mutta se on puu jouluvaloissaan. Ihana oli olla sen juurella!

Sumusta kuuluu ääni, se on minun

Kukkuluuruu, onkohan siellä enää ketään? Syksy on kulkenut Prahan kevään jälkeen kotimaassa ja arkielämän vesiliukumäissä niin, että pysäkki blogin kohdalla on vaan aina mennyt ohi. Paitsi nyt. Painoin nappia itse asiassa jo tuossa yllänäkyvän ihanansumuisen lampipuiston (Sorsapuiston) kohdalla työmatkalla ja nyt olen tässä. Kiva olla.

Aamu oli sumuinen, valmistaa vielä enemmän ensilumelle. Olen valmis ja halukas sitä varten, sillä viime talven lumineen missasin melkein kokonaan! Siskontyttö on ready myös, kaikissa Frozen-talvivarustuksissaan hamosta myöten:). Ikimuotia!

Säät tuntuvat taas vaihtelevan tähän vuoden aikaan. Eilen oli tällaista, kun silloinkin pyörällä yhden puiston (Koskipuisto) ja yhden kosken (Tammerkoski) ohitin. Nenää hieman kirkkaudessa paleli. Pakkasyötähän se tiesikin.

Tällä viikolla hoitelin kuumettani livemusiikin äärellä Olavi Virtaa Jukka Leistin laulamana kuunnellen. Oli bluesia, perinteistä laulantaa ja vähän rokkiakin, hieno, uudet sovitukset. Tuli kaikki hitit (onks Olalla muita...) niinku syyslaulut: La Kumpparsita, Metsäsieniä, eiku... No, kuiteski, kuut ja kuutamot.

Toivottelen tässä hyssyä ja hämyä viikonloppuunne! Matkani suunnannee taas sienten reunustamille poluille. Tänä syksynä olen tallannut niin tatti-, kantarelli-, kuin suppispolkuja, paljon. Pysyttelemme yhteyksissä, syksymetsän kivien ja kantojen kautta lupaillen,

Pallopaju

Prahan pinkit kukat ja värisevät sielut

Hellurei! Pääsiäinen meni, ja Prahasta kulkeutuivat mm. nuo Myyrä-munat Tampereelle. Kulkeuduin jo itse takaisinkin. Pahoittelen hiljaista jaksoa. Aika se vain on sellainen vekkuli, että varsinkin kun on ihanaa, se kiitää kuin kuula flipperissä! Onneksi voi aina tarttua ainakin joka toiseen, toistaan seuraavaan hetkeen, ja nautiskella, ihmetellä ja hyristellä. Niin olen tehnyt täällä Prahassa.

Kevät tuli tänne jo maaliskuussa, vaikka vielä ei ole helteistä juuri nautittu, muutamaa kahenkympin päivää lukuunottamatta. Kirsikkapuut kukkivat, suurelta osin ovat jo sataneet vaaleanpunaisena lumena maahan. Olihan se kukkivuus ainutlaatuisen ihanaa kokea, ihan arkensa keskelläkin. Kuin kaikki maailman pinkki kauneus ja hentous olisi juuri siinä oksassa, joka kasvojen edessä tuulessa värisi. Ympärillä leijui romantiikan usva, pariskunnat suutelivat penkeillä ja puiden alla, ja kyllä, rakkauttahan värisevä sielu huutaa näin keväisin muutenkin.

Kirsikoiden vanavedessä pulpahtelivat valloilleen magnoliat. Pidän niistä enemmän nuppuina, niinkuin monista muistakin kukista. Magnolia on sen verran pompöösi, että muhun vetoaa enemmän pienuudessaan vaatimattomat kirsikan-ja omenankukat.

Petrin hillin laakso on täynnä hedelmäpuita, joten aina ei tiedä, onko kyseessä omena vai päärynä.

Nuo ylläolevat kuvat ovat maaliskuun loppupuolelta, nyt elellään jo istutuksiakin.

Tämän päivän tilanne vaatisi akuuttia päivitystä, eli läheiseen ihanaan, lähiöni metsäiseen järvipuistoon on pikimmiten mentävä tiirailemaan luonnon tila. Koti-Suomessa se oli pääsiäisenä tällainen: rakas Näsijärvi, ja sukkelaan sulavat jäät. Joten: vartokaa vaan, pian se on kevät päällä teilläkin!

Koti-Suomen pääsiäispöytääni hedelmänsä luovutti limepuu.

Ens kerralla voisin kuvittaa hieman Prahan hautausmaita, ne ovat niin kauniita muratin peittämiä siimeksiä kätkien mitä kauneimpia veistoksia ja tarinoita, eritoten juutalaiset hautausmaat. Siihen mennessä olen ehtinyt tsekata Franz Kafkan haudankin. Viikko takaperin olin kuleskelemassa eräällä sielujen leposijalla, aurinkoisena sunnuntai-iltana, ja aloin tiirailla horisonttiin, että mitäsmitäs, aivan kuin rautaportti olisi kiinni... Kiinnihän se, kello oli reilusti yli ajan, ja mä olin suurin piirtein vasta avannut eväsvoileivät!:) Onneksi miekkonen vartoi sen verran, että lukkoon portti helähti selkäni takaa. Sinne olisin jäänyt yöksi, minä ja 2 miljoonaa hiljaista. Tuo lukema on minulle kerrottu.

Tammikuun mukulat, ja hauki

Siis onko kevään kukkia ollut aina jo tammikuussa? Tuon narsissin nappasin Lidlistä jo pari viikkoa sitten. En niinkään kukkien takia, nyt on niille liian aikaista, vaan herkän vihreyden takia. Ihana, maltillinen vihjaus vihreästä ja multaisesta maasta. Kuten todettua, mulla ei ole kiire kevääseen, varsinkaan suomalaiseen, koska tänä vuonna vietän kevään Prahassa! :) Ikävähän mun saattaa hetkittäin tulla, mutta uskon, että energiaa menee vähän muuhunkin. Niinku kaiken uuden haisteluun, maisteluun, pällistelyyn ja hölpöttämiseen!

Myös tämä tulppaaniruukku on pöydälläni, hauskoja noi sipulimukulat!

Ystävä toi myös tosi nätin valkoisen krookusruukun. Meillä on Tampereella yksi kiva kauppa, jossa tehdään kauniita pukettejakin, joten en ole vielä malttanut poistaa kääreitä.

Tässä myös asiaankuulumaton hauki. Sen toi eräs mies verkoiltaan tällä viikolla. Muhun iskevää kosiskelua! Heh. Uskon vakaasti siihen, että hauki on luotu haukipullia varten (ei esimerkiksi ihmisten varpaista uimavedessä nappaamista varten). Pullat on niin hyvii!

Hulluna hallamailla - ei nyt viä kevättä ootella!

Ihmiset tuntuvat jo hihkuvan keväästä, vaikka on vasta tammikuu! Älkää nyt vaan missatko lumisia kauneuksia, elämää se talvikin on, eikä pöllömpää! :) Olen ainakin itse nautiskellut heilumisesta hulluna hallamailla. Kuten luistellen iltamyöhään. Tässä minä ja mun uskollinen jäätanssipartnerini.

Ja tässä kuva parvekkeeltani viime marraskuulta. Että ei ne krassin kukkimisetkaan kovin kaukana takanapäin ole.

Nyt pakkasella ei paljon tule nokkaa parvekkeelle laitettua, mutta kesältä jääneet koristeet siellä killuvat säiden karaisemina. Kakkumuotti olikin tällainen.

Näsijärven jäällekin olen päässyt, ja edellisen jutun kaltaisiin lumimetsiin vaeltelemaan.

Mutta! Hiihtäminen on vielä tältä talvelta aloittamatta, monot odottavat eteisessä. Huudatin tässä Tuiskun Antin uutta "Mä hiihdän" -biisiä (se on niin huippu!), ja mielikuvaharjoittelin hiihtoreittiä Niihaman majalle. Koitin ajoittaa "... ja-ja-ja-ja-ja-ja-jaksaa-jaksaa"-n mäkiin, ja ennen majaa todennäköisesti miettisin, että: "Jos nyt jaksan viel tän yhden mää-en yli, onks sen jälkeen uusii mää-kii..." ja sitten perillä, että... Pkele, se on hiihdettävä takasikkin. (edellinen virke minun, ei Antti Tuiskun)

Ymmärrän, että puutarhaihmisiä kutittelee jo kasvun vieno kuiskinta, varsinkin kun valo alkaa lisääntyä. Mutta eikös se ole niin, että sekä kasvit että me ihmiset tarvitaan se suvantovaihekin, kun energia kulkee tasaisen varmasti. Ja kotiin voi hakea tulppaaneja! Tai vaiks nyt ruusuja.

Eräs spessu talvinen päivä

Välillä aina tuntuu, että voisin lentää. Kun elämä liidättää yllättäen, ja juuri sopivassa kohtaa tulee vastaan seikkailu.

Lähdin pienelle lähimatkalle seuraavaan suurempaan kaupunkiin alaspäin mentäessä. Kaupunkiin liittyy jotain sydänalaa kivistävää, ja samalla suloista. No, menin vähän kuin salaiselle hyvästijättömatkalle, vähän kuin vain itelleni (Ett: Ny lähtee!), joka oli siis retkeily kansallispuistossa. Käveleskelin puistoa kohden rantoja pitkin, nautiskelin mitä ihanimmasta talvisäästä ja kuuntelin musiikkia kuulokkeista. 

Rannassa kasvoi osmankäämiä, piti sitten ottaa kavereille playback-kuva sellanen mikrofonina, ku niin hyvät biisit soi korvissa! Kännykkäni pimeni kylmästä metsään päästyäni, suurin piirtein tässä kohtaa.

Samoissa kohdissa otin pari kesää aiemmin tämän kuvan. Sisäänkäynti satumetsään.

No, perillä ylhäällä huomasin, että näkötorni ei ollutkaan auki. Siinä hieman miettiessäni minulle huikki pirtsakka punapää, joka kaivoi koiriaan autosta, että etsinkö jotain. Hetken juteltuamme hän tarjoutui viemään minut kuulemma varsin hyvin tornin korvaavalle näköalatasanteelle. Annoin hänen ilomielin esitellä paikkoja, kertoilla, vaikka olin siellä joskus pistäytynytkin. Kännyni oli kerännyt sen verran lämpöö, että ehdin napata nämä. Upeeta oli, kansallismaisema talvikuorruttein.

Kännykkä pimeni taas, ja ystävällinen seuralaiseni tarjoutui ottamaan omalla kännyllään kuvan minusta ja koiristaan. Lisäksi hän tarjoutui kyyditsemään minut alas, jos vain kuljen sitä ennen koirulenkin kanssaan. Niin sitä mentiin poluilla iki-ihanassa lumimetsässä, ja ennätettiin jutuissa jo molempien syntymiin ja elämiin, hän oli hieman minua vanhempi, musiikkinaisii. Satunnaiset voimasanansa ja ilosta sirrittävät silmänsä olivat niin... kotoisia! Vei minut myös pieneen tuijametsikköön, johon käytiin kuin sisäänsä imaisevaan majaan. Satavuotista istutusta, mutta löydetty vasta aika hiljattain. Pitkospuiden alla kulki jäinen puro, ja jopa solisi osassa matkaa. Lapinkoirat kulkivat mukana lumipallukoita turkkiinsa keräten, supikoiranvärinen oli varsinainen vauveli, toinen vanhempi taivalsi omaa latuaan jäljessämme. Puisto oli yllättävänkin autio, joten vastaan ei tullut juuri ketään. Uudelta tuttavuudeltani salaa pudotin mukanani tuoman, muovitetun, anonyymin viestilappusen (se oli se hyvästely) puron poimuun. Nää on näitä mun psykologisia kikkojani... :)

Kävimme lammen jäällä ja pienellä puumajalla. Pois lähtiessämme autossa puhuimme jo miehistä ja rakkaudesta. Kaksi sinkkua, vaan ei miehetöntä :). Sain vielä sightseeingin lähitienoilla, mm. laamatilalla, ja sitten jäin kylpylälle minttukaakaolle. Sain kännyyni perästä kuvat minusta ja koirista, ja paikalliset ravintolavinkit, ja seuralupauksen viinilasilliselle, jos osun taas kulmille.

Retkeni loppui katulyhtyjen katveeseen asemalle. 

Kotona katsoin netistä (kerran stalkkeri, aina stalkkeri, heh), että hän on jazzlaulaja. Se mun osmankäämilauleskelu matkalla metsään täytyi olla siis etiäinen (sehän oli free jazzia)!

Jouluyö nro 2

Ehkä vielä juuri ennätän toivottaa kaikille hyvää joulua! Ikkunasta näkyy ruohoa, mutta sisällä ja sydämessä on punaista, blingblingiä ja rauhaa. Nautitaan loppuun asti!