Sumusta kuuluu ääni, se on minun

Kukkuluuruu, onkohan siellä enää ketään? Syksy on kulkenut Prahan kevään jälkeen kotimaassa ja arkielämän vesiliukumäissä niin, että pysäkki blogin kohdalla on vaan aina mennyt ohi. Paitsi nyt. Painoin nappia itse asiassa jo tuossa yllänäkyvän ihanansumuisen lampipuiston (Sorsapuiston) kohdalla työmatkalla ja nyt olen tässä. Kiva olla.

Aamu oli sumuinen, valmistaa vielä enemmän ensilumelle. Olen valmis ja halukas sitä varten, sillä viime talven lumineen missasin melkein kokonaan! Siskontyttö on ready myös, kaikissa Frozen-talvivarustuksissaan hamosta myöten:). Ikimuotia!

Säät tuntuvat taas vaihtelevan tähän vuoden aikaan. Eilen oli tällaista, kun silloinkin pyörällä yhden puiston (Koskipuisto) ja yhden kosken (Tammerkoski) ohitin. Nenää hieman kirkkaudessa paleli. Pakkasyötähän se tiesikin.

Tällä viikolla hoitelin kuumettani livemusiikin äärellä Olavi Virtaa Jukka Leistin laulamana kuunnellen. Oli bluesia, perinteistä laulantaa ja vähän rokkiakin, hieno, uudet sovitukset. Tuli kaikki hitit (onks Olalla muita...) niinku syyslaulut: La Kumpparsita, Metsäsieniä, eiku... No, kuiteski, kuut ja kuutamot.

Toivottelen tässä hyssyä ja hämyä viikonloppuunne! Matkani suunnannee taas sienten reunustamille poluille. Tänä syksynä olen tallannut niin tatti-, kantarelli-, kuin suppispolkuja, paljon. Pysyttelemme yhteyksissä, syksymetsän kivien ja kantojen kautta lupaillen,

Pallopaju