Lennetään!

Onnee on niin monessa paikassa. Niin kuin eilen illalla tutun järven rannalla, ja vedessä. Lähestyvä syksy tuo helteeseenkin oman mausteensa. Pieni häivähdys haikeutta on aina hyvä. Eritoten illalla tuntuu, että jokaisen laskevan auringon myötä hyvästelee taas palan kesää, ja kaikkea mitä siihen liittyi juuri tänä kesänä.

Tötteröitäkin on tullut syötyä vasta elokuussa. Sitten niitä on täytynytkin syödä joka päivä, että on saanut kiintiön täyteen. Meillä on kaupungissa oma italialaisen jätskin jätskitehdas. Tää chilisuklaa-appelsiini on ihan huippuu, vaikka näyttää mämmiltä, mikä ei ehkä sekään ole ihan vain vahinko.

Tämän syksyn kynnyksellä musta tuntuu välillä, että... mä saatan lähtee lentoon. Välillä taas tuntuu, että Jospa mää tästä lähen kotio piiloon... Kun pistää itsensä sellaiseen, mikä tuntuu pelottavalta, ihanalta, ja niin oikealta, olo on hieman sekava, mutta se ei haittaa!

Tää kasvi lähtisi lentoon, jos juuret päästäisivät. Enkelinsiipi näet. Äiti vinkkasi löytäneensä torilta, ja minä hain sen toisen myynnissä olleen yksilön. Jo varttuneempi myyjätär kertoi, että kasvit on juurrutettu äitinsä vanhasta emokasvista. Nostalginen huonekasvi, josta mä en tiennyt mitään, noloa. Ihana kasvi, kun siinä on ideaa. Isot lehdet ovat vielä enemmän siipimäisiä, jonku Gabrielin tai Mikaelin (tai Mikael Gabrielin...) selkään, ja eiku menoks!

Mulla taitaa olla jokin valokuvanäyttelyidea, The Next Generation of Mushrooms, sen verran nimittäin kameran rullaa vilisyttäessä vilkkuvat kuvat vauvasienistä silmissä. Ohan ne söpöi... Tää on kai haavanpunikkitatti, vaikka sillä ei olekaan vielä tummia nukkatupsuja jalassa. En söisi, vaikka kyllä voi, jos hyvin kypsentää. 

 

Issue: jäätee

Olen muutamaan otteeseen pistänyt korvan taakse ystäväni jutut omatekoisesta jääteestä. Hän on ohimennen maininnut, että "Aah, pitääkin pistää jääteetä tulemaan jääkaappiin..." Hieman koitin kysellä, että mitäs hän pruukaa siihen laittaa... Kuulemma jotain höystöjä. Luin myös juuri kirjaa, jossa saaressa pääkoppaansa lepuuttava ja viereisen saaren miekkosta päiväunissaan haikaileva nainen  "oli laittanut aamulla ison kannun jääteetä viilenemään", ja toisessa kohtaa siemaili sitä mintulla maustettuna hopeapajujen alla.

No, ajattelin tässä, että senhän täytyy olla jotain ylimaallisen hyvää, varsinkin näillä helteillä, että laitetaas not-tulille. Mielessä vilisivät kuvat syvän etelän valkoisesta verannasta, jossa seisova ilma melkein näkyy silmissä, ja herrasväki saapuu sokeriruokopellolta pokkuroimasta päivän päätteeksi, ja kallistaa sorretun mustan apulaisensa valmiiksi asettelemaa jääteekannua lasiin ja leyhyttelee lierihatulla otsaansa...

Hauduttelin sen siis lempparitavisteestäni, Russian samovar blendistä. Ja eiku jääkaappiin, ja sit vaan tarpeeksi viileänä sitruunaa ja jääpaloja. Mut miksi mä laittasin siihen sokeria, siirappiliuosta tai ruokosokeria... sehän on sama kuin sokerilimsaa joisi, kilot ei kestä. Tulos: htin kitkerää. En juo. Siihen jäi se yritys. Lienee parasta jatkaa maistellen ystävärouvan tarinoilla. Tai hakee pirkkaa pöytään.

Tässä asiaankuulumaton supercool auto taloni päädyssä eilen. Mut tehdään siitä asiaankuuluva: olkoon se Green Tea Pick-Up. Kaunotar.

Sienet ja hallusinaatiot

Nythän on niin, että metsistä löytää jo kovastikin sieniä. Ihan elokuun eka päivinä olin ensi kertaa sillä mielellä lähimetsissä, ja hatukkaita pisti silmään sielsuntääl. Tulkintani mukaan haperot olivat hyvin edustettuina: isohapero on kaunis, sitä oli viljaltikin. Samoin haapa helli omiaan: haaparouskua ja haavanpunikkitattia näkyi. Siis ehän mä noita ilman kirjaa tunnista. Kantarellit olivat erityisesti mielessä, mutta niitä ei vielä hirveästi ollut juuri tuolla, vaikka muutamiin lämpösiin leipiin matskut löytyikin.

Toivottavasti alan kohta nähdä sieniunia. Luin näet yhtä harvinaisen ravistelevaa kirjaa tässä lähiaikoina, ja sen seurauksena meni kolme yötä niin, että katselin öisin unissani silmät auki makkarista olkkariin, että tuolla kyllä tapahtuu jotain. Toinen puoli aivoista sanoi, että se on mun olkkari, eikä siellä ole mitään, ja toinen puoli että mikä htin huone toi on ja noi hahmot ja mitä noi avaruusvalot on (telkku...). Heh. Lopetin sen lukemisen ilta-aikaan. Yleensä en ole herkkä, vaan enemmänkin oon aina ahminut karui juttui. Kauas on tosin tultu entisaikojen unissaelehtijän yöelämästä, kun joskus heräsin aamulla riimukirjoitusta vessapaperin palassa yöpöydällä, tai kun kanssanukkujan vakilause yöllä uniminun touhuja seuratessaan oli: "No niin, pannaan ne rillit nyt parkkiin." tai vaihtoehtoisesti: "Nyt nukutaan pkele."

   

Mieli matkailee

Joskus on kiva ja hyvä pysähtyä makustelemaan muistoja, jolloin on tuntunut erityisen hyvältä itsensä kanssa. Joita miettii jopa hivenen tyytyväisenä itseensä. Nehän voivat olla ihan arjen asioita, mutta juuri nyt, kohtana jossa täytyisi erityisesti uskoa itseensä (joskus vaikeaa!), mielessäni on käväissyt hetket muutaman vuoden takaiselta yksinjunailultani Itä-Euroopasta.

Aistinikin muistavat sen yhden kattohuoneiston majatalossa keskiaikaisessa pikkukylässä Tsekissä. Miten heräsin varhain pehmosista vällyistä, avasin ikkunan ja hieroin sumuisia silmiäni maisemassa. Miltä se tuntui. Onnelta.

Kävelin näköalapaikalle ja katselin kylälaaksoa kukon kiekuessa taustalla. Vuosisadat melki pyyhkiytyivät välistä (ellei roskiksessa olisi nojaillut rakettipakkauksia).

Senkin muistan, että olin ihan lovena silloin, ja jokaisesta kaupungista lähti sovitusti kortti hassuine juttuineen Koti-Suomeen, taisi siinä jotain muutakin mennä. Lucky him :)! Samoin Krakovasta läks postipaketti ihan itelle kotiin sisältäen vanhoja lastenkirjoja divarista ja korulöytöjä yheltä aamuvarhaisen rompetorilta. Rompetorin mansikoita ei pystyny lähettää, muuta kuin sinne muistin lokeroihin.

Kamerassani on kuvia erilaisista herkkupaloista, ja monesti lähellä suutani: leivoksia, ankanpuolikas, vartaita, makkaraa, olutta, burgerkingiä, KFC:tä :) Mutta yksi erityisen hyvä pelkkä frappe, ja se hetki, aamulla kerran kirkon juurella sijaitsevassa pikkukahvilassa jäi mieleen. 

Ja sitten oli se nostalgisen rupuinen yöjuna Praha - Krakova; toinen niistä kahdesta yöjunastani rajojen yli, toinen vei lopuksi Budapestiin. Nukuttiin yhteishytissä lukon takana. Konnari kävi neuvomassa kädestä pitäen, että kaikki nämä laitetaan sitten tälla lailla kiinni, muistakaa.

Kanssamatkustajatytöt pelasivat korttia käytävällä ja mä haistelin Tsekin ja Puolan pikituoksuisia yötuulia avoimesta ikkunasta. Vähän jänskää ja ihanaa. Samaisessa junassa mua puri alasekään joku... hiiri, juoksiainen, vampyyri.... ei voi tietää, niin että verta valui lakanalle, mutta tekijästä ei pimeässä näkynyt jälkeäkään. Täytyi myös varoa herättämästä kolmikerrossänkyjen muita nukkujia. Kotona täytyi mennä näyttämään puremaa lääkärille, ei meinannut näet kolo parantua. 

Matkani alkoi tällaisesta näkymästä Bratislavassa, kun kone oli saapunut myöhässä yöllä, ja taksi vei johonkin vähän viereen, oli pilkkopimeetä, ja hostellin respa oli mennyt kiinni (ainut etukäteen varattu yö ja ainut hostelliyö, hienostelija...) ja uutuuttaan kiiltelevä iphoneni (hienostelija) ei löytänyt verkkoa kuin vasta naapurimaan puolella. Kuka lähtee matkaan yksin outo puhelin taskussa, mä...

Söpöin huone oli tämä vanhassa, viktoriaanisessa, sokkeloisessa rakennuksessa. Siellä saattoi istua ikkunalaudalla ja katella puolalaista menoa. Ekan yön jälkeen menin kysymään, että voisinko olla toisen yön ja että mitä maksaa. Mitä sä haluisit maksaa, kysyi portieeri. No, tämähän olikin oiva paikka... kuhan pysytään rahavaluutassa, tuumailin.

Kirkkojen ja niiden kauniiden yksityiskohtien ohella etsin aina kuvastojen "pimeempiä" puolia. Säröt ovat aina mielenkiintoisia ja... tosia. Niitähän löytyy ihan niistä samaisista kirkoistakin. Tampereella sellanen on ainakin Tuomiokirkon Simbergin käärme paraatipaikalla keskellä sisäkattoa, upee! Matkallani pääkalloja ja luurankoja oli ihan kiitettävästi esim. luukirkossa Prahan ulkopuolella. Mut kiinnostavaa on just se, miten asiat sekoittuu tavallisessa elämässä. 

Yksi raskaimmista historian säröistä matkalla oli tietysti Auschwitz. Jotenkin sen vaan on ihmisenä velkaa, että jos liikkuu kulmilla, niin täytyy kerran käydä siellä toteamassa ja tuntemassa.

Mutta siis yhäkin: mää oikeesti tein ton koko ihanan reissun (ei se nyt niin ajallisesti pitkä ollut mut kuitenki) yksin, jee! Törkeen painava rinkka selässä - pyhäjeesusneitsytmaria oli yhden laukkusäilön rouvan osaaottava kommentti, muuta en vieraasta kielestä ymmärtänyt - paahtavassa kuumuudessa. Jalat, tai tassut, näyttivät lopuks tältä, pretty...